Meidän perheen pieni aurinko sanoi tässä muutama päivä sitten mummille, että hän kasvaa isoksi, koska saa niin paljon rakkautta. Voiko pieni ihminen sanoa spontaanisti mitään ihanampaa?? Usein hän kääntyy puoleeni ja sanoo, että "täti, mä olen sulle rakas". Samaa hän sanoo perheessä muillekin. On ihanaa huomata, että se kaikki rakkaus, mitä ihmiseen upottaa, kasvattaa häntä. Se muokkaa minäkuvaa ja antaa melkein täydellisen kasvualustan (huom. melkein). Rakkaus poistaa/peittää paljon pahaa ja kurjatkaan asiat eivät näytä niin kurjilta.
Moni lasten kanssa tekemisissä oleva tietää sen tunteen, että antaisi oikean kätensä pienen ihmisen puolesta. Tekee niin pahaa, kun lukee kaikesta pahasta, mitä lapset joutuvat kestämään. Sitten usein tulee vastaan aikuiseksi kasvaneita lapsia, joista aistii sen, että lapsuus ei ollut mikään ruusuinen ja sydämen täyttää suru heidän puolestansa. Viimeksi tänään tapasin naisen, jonka silmät täyttyivät kyynelistä, kun hiukan sivusimme jotain vanhaa muistoa, mitä vielä ei ole pystytty käsittelemään.
Olisi ihana jättää kaikki huonot uutiset ja katastrofit lukematta, niinkuin eräässä haastattelussa eräs nimeltä mainitsematon julkkis sanoi tekevänsä. Mutta onko uutisten lukematta jättäminen vastaus? Eikö se ole tyhmyyttä ja teeskentelyä, että sulkee ympäristön pois? Pitäisikö kuitenkin tätä pimeyttä vastaan taistella edes jotenkin? On niin helppo masentua maailman älyttömyyteen!
Vielä jotain hyvää sentään löytyy. Monesti kun on tekemisissä lasten kanssa, ei edes tarvitse mitään hölmöä temppua syyksi naurahtaa. Yksinkertaisesti lasten elämänilo ja avoimuus saa nauramaan. Kunpa me aikuiset vaan säilyttäisimme sellaisen ympäristön, missä ihminen varttuu ja kasvaa juuri sellaisena kuin on. Siihen ei mielestäni tarvitsisi sisältyä huutamista, haukkumista, pettämistä ja jättämistä. Rakkaus antaa ja sallii paljon, mutta sitäkään ei tulisi käyttää väärin. Ei ole oikein, että sen nimessä rikotaan avioliittoja, flirttaillaan, lyödään, pakotetaan...Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkäksi. Vääränlainen rakkauden nimessä toimiminen tapahtuu omista lähtökohdista. Oikeasti halutaan tyydyttää omaa rakkauden kaipuuta ja rakkaudettomuutta.
Voidaan esimerkiksi ajatella, että kirkon tulisi olla maailmassa täydellisen rakkauden paikka, mutta se on sen nimissä tehnyt paljon pahaa. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon...Viimeisimpinä ehkä homoliittojen salliminen. Puhdas rakkaus siis ojentaa ja kasvattaa. Haluaisin nähdä lasten kasvavan suoruuteen, en vääryyteen rakkauden nimissä. Mistä siis löytää balanssi ja oikea tie? Olisi niin ihanaa, ettei meidän pienien päivänsäteidemme tarvitsisi kasvaa psykiatrien penkkien kuluttajiksi. Itse ainakin joudun koko ajan miettimään, kuinka kohtelen lapsia päivittäin ja ihmisiä ympärilläni. En aina hirveän hyvin, mutta koko sydämestäni pyrin siihen. Haluaisin uskoa, että muilla olisi samat lähtökohdat. Olisi niin paljon helpompi elää.
Oma kipu on tärkeää, mutta sen ei aina kuitenkaan tulisi mennä muitten ihmisten kipujen edelle. Jos se sen sijaan aina tekee sen, niin lopulta kaikilla on huono olla...Voi olla että näin on päässyt käymään, koska maailma ei tänä päivänä ole rakkaudellisin paikka asua. Koitetaan koko sydämestämme siis jakaa rakkautta, että lähimmäisemme voisi katsoa meihin ja sanoa niin kuin kummilapseni sanoo minulle: "täti, mä tiedän että sä rakastat mua". Ystäväni, rakkaimpani, lapseni, tiedän, että sinä rakastat minua=)
