Oikeasti en saakaan olla sitä mitä olen

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Minulla saa olla omat mielipiteeni. Saan päästää suustani mitä haluan. Ja se joka ajattelee toisin saa myös sanoa oman mielipiteensä. Näin me sitten rauhallisesti toteamme, että on se hieno asia se sananvapaus. On se hienoa syntyä vapaaseen maahan, jossa kaikki saa olla juuri sitä mitä ovat. Hienoa, kun tuo toinen on ajatellut asioita ja kertoo mielipiteensä kaikkia muita kunnioittaen. Kukaan ei loukkaannu ja kaikkia kunnioitetaan. Ja kukaanhan ei koskaan ikinä milloinkaan mene henkilökohtaisuuksiin. Suvaitsevaisuus kunniaan! Uskooko kukaan enää tähän soopaan oikeasti? Enhän minä oikeasti saa olla minä! Minun tulee ajatella niin kuin valtaväestö ajattelee. Ja jos kehtaan olla eri mieltä, niin minut varmasti kuvainnollisesti kivitetään. Tai vähintään aloitetaan rikostutkinta.

Nykyään on tärkeää löytää itsensä ja puhutaan vahvan itsetunnon saavuttamisesta. Ongelmia työstetään paljon ja mm. kysymyksiin kuka minä olen, mitä haluan elämältäni/parisuhteeltani, mihin olen menossa, mistä olen tulossa, etsitään vastauksia. On suuri halu löytää itsensä ja sallia itselle olla juuri se kuka on. Tällöinhän pitäisi mennä siihen suuntaan, että sallii myös toiselle sen, että hän saa olla sitä mitä on. Ei se kuitenkaan taida mennä niin. Maailma on itsekeskeisempi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että kaiken itsensäetsimisen ohella on unohdettu lähimmäinen täysin. Onko sen sivutuotteena, että sallitaan kaikkien olla juuri sitä mitä he ovat, tullut kova huuto omista oikeuksista ja tarve viimeiseen asti pitää niistä kiinni? Niin lujaa, että jos joku tulee tielleni, niin varmasti jyrään päältä. Jyrään niin kovaa, että tietää tulleensa jyrätyksi.

Olen huomannut, että ihmisen on todella vaikea hyväksyä eri mielipiteitä ja erilaisuutta. Olemmekohan kuitenkaan niin hyviä silloin, jos nousemme jonkun asian puolesta barrikadeille ja samalla haukumme vastustajat maahan. Onko sananvapaus oikeasti lyömäase? Onko se niiden oikeus, jotka huutavat kovimmin? Entä jos minulla on eriävä mielipide? Ehkä se on sitä, että tässä maailmassa harvaa asiaa saa eteenpäin tai läpi sillä, että on ystävällinen ja kohtelias. Pitää HUUTAA ja nousta barrikadeille. Pitää taistella mielipiteensä eteen ja kaataa matkalla ne, jotka ajattelevat erilailla.

En minä oikeasti saa olla eri mieltä. Esimerkiksi mielestäni on surullista, että rakkaan kotimaani itsetunto on täysin menetetty. Suomalainen ei saa enää olla ylpeä suomalaisuudestaan. Suomen historialla ja kulttuurilla ei ole enää väliä. Koska emmehän saa muilta kieltää harjoittamasta omaansa. Ja täten muutamme oman kulttuurimme! Miksi suomalaiset eivät saa olla ylpeitä siitä keitä he ovat? Omasta maastaan. Siitä, että meillä on omat tavat emmekä halua niitä muuttaa vain siksi, että joku ulkopuolelta käskee niin ja meidät leimataan suvaitsemattomiksi. Entä Suomen itsetunto? Miksi Suomi ei saa enää olla Suomi?

Minusta tämä näytää siltä, että emme me todella saa ajatella valtavirrasta poikkeavasti. Ei minulla ole oikeutta olla minä. Eihän Suomellakaan ole enää oikeutta olla Suomi. Koko ajan pyritään muuttamaan sitä, mitä tämä maa on joskus ollut. Niin kuin kaikki tietää sen, tämän päivän suvaitsevainen ihminen on kaikkea muuta kuin suvaitsevainen. Suvaitsemattomampia ihmisiä tuskin muualta löytää kuin ne, jotka huutavat kovimmin. Koska jos olen eri mieltä kuin he, niin he kyllä antavat minun kuulla kunniani. 

Raamatussa on viisaus: hiljainen ja nöyrä perii maan. Toisen kunnioittaminen ja nöyrä asenne taitaa sittenkin olla kaiken a ja o. Mielestäni meidän tulisi kunnioittaa itseämme ja toista. Meidän tulisi kunnioittaa sitä, mitä Suomi on ollut ja ylläpitää omaa kulttuuri-identiteettiämme. Suomalaisuus. Miksi meidän pitäisi muuttua sellaiseksi mitä emme ole. Eihän yksilönkään pitäisi joutua muuttamaan omaa itseään, niin miksi kokonaisen kansan ja maan? Ei se, että kunnioittaa toista, tarkoita sitä, että kaikki mitä toinen tekee tai sanoo, on hyväksyttävää. Tai että meidän pitäisi kaikki tapamme ja tottumuksemme muuttaa ja antaa muista maista tulleiden ihmisten muokata perinteitämme, ja vain suvaitsevaisuuden nimissä. Jos meillä ei ole oikeutta muokata heitä, niin mikä oikeus heillä on muuttaa meitä?

Itse haluan pyrkiä siihen, että kunnioitan kaikkia ihmisiä. En todellakaan siinä aina onnistu. Ei minulla ole kuitenkaan tarvetta lähteä johonkin toiseen maahan ja käskeä heitä muuttamaan tapansa, koska minulle ei sovi se, miten he toimivat. Tietysti asia erikseen on esim. uskonnon nimissä tehtävät murhat ym. Joskus on hyvä erottaa, mikä on oikeasti väärin. Kysymys kuuluukin, että mikä suomalaisuudessa loukkaa niin paljon toisesta maasta tulevaa, että meidän pitää poistaa asioita omasta kulttuuristamme ja muuttaa perinteitämme. Ei minun tarvitse välttämättä muuttua täysin ja hyväksyä kaikki eriävät mielipiteet ollakseni kunnioittava. Tosiasiassa ihminen on aina sodassa lähimmäistään vastaan. Meidän on hirveän vaikea hyväksyä erilaisuutta. Ja jokainen tietää sen, että vaikka luulisi olevansa kuinka suvaitsevainen tahansa, niin harva kuitenkaan suvaitsee sitä, että toisella on oikeus eriävään mielipiteeseen, jos se loukkaa omaani. Ainakin itselläni se tuottaa hankaluuksia. 

Minä en ole suvaitseva, tiedän sen. En millään pysty suvaitsemaan kaikkia asioita, joita tänä päivänä ajetaan läpi ja sallitaan. En millään haluaisi, että rakasta kotimaatani muutetaan ja minuakin pakotetaan ajattelemaan niin kuin itseään suvaitsevaisiksi kutsuvat ajattelevat. Enkä siihen edes suostu. Mutta toisen ihmisen haukkuminen ja alaspainaminen oman mielipiteensä vuoksi. Onko se oikeasti tarpeellista? Voiko olla rakentavasti erimieltä? Koska olen perusluonteeltani hyvinkin negatiivinen, niin minusta tuntuu, että maailmassa ei koskaan ole helppoa olla eri mieltä. Sitä päivää ei ole ollut ja tuskin tulee. Ja opimmekohan oikeasti kunnioittamaan toista ja toisen mielipidettä? Tuskin. Eli mitä tästä opimme? Oli mitä mieltä tahansa, niin vanhan viisauden mukaan, kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Opettele siinä nyt sitten olemaan.

Minä vastaan muut

Näin tässä kuvan, jossa oli 50?-luvun nainen kuvattuna ja tekstinä luki, että oletko koskaan katsonut jotain ihmistä ja heti ollut ärsyyntynyt. Surullisella tavalla mielenkiintoinen kommentti. Maailma on täynnä ärsyttäviä ihmisiä. Heidän tyylinsä, puhetapansa, ulkonäkönsä, statuksensa ja ylipäätänsä elämänsä ärsyttää meitä.

Itse huomaan sen, kun olen jalan liikkeellä, niin inhoan autoilijoita. Mitä törppöjä! Kun ajan autoa ihmettelen, että mistä nuo jalankulkijat ovat hakeneet aivonsa. Ja pyöräilijät inhoavat varmaan kaikkea mikä liikkuu. Mistä tämä inho tulee? Kai sen voisi ainakin osittain sillä selittää, että piirtää ympyrän ja sen keskelle pisteen. Nimetään tämä piste navaksi. Oma napani! Vaalin sitä ja sen kunniaa ja kaikki muu ympärillä, jotka sitä uhkaavat, saavat kuulla kunniansa.

Usein toista ihmistä kuulee kutsuttavan peiliksi. Hän heijastelee olemustamme ja reaktioitamme. Ärsyttävää? Kyllä. Miksiköhän kaikki ympärilläni ja seurassani ovat niiiin ärsyttäviä? Yksi hienoimmista ja vaikeimmista meille annetuista käskyistä on seuraava: Tee toiselle niin kuin haluaisit hänen tekevän sinulle. Olen huomannut, että yksi vaikeimmista asioista ihmiselle on ajatella asioita toisen ihmisen kannalta. Miettiä, miltä toisesta tuntuu. Uskon, että tämä on mahdollista vain silloin, kun asettaa itsensä sen toisen ihmisen asemaan ja tilalle.

Tietysti aina löytyy niitä sankareita, jotka menevät läpi harmaan kiven ja ovat vieressä huutamassa, että se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Niitä jotka laskelmoivat toisen kärsimyksen vähäiseksi ja oikeuttavat pilkan, haukkumisen ja vertailun. Minusta tuntuu siltä että ihminen, joka pilkkaa toista, on kokenut sellaista käytöstä itsekin. Tällainen ihminen ei pysty antamaan toiselle ihmiselle arvoa ja suurin salaisuus tässä on varmaankin se, että hän ennen kaikkea ei kykene todella arvostamaan itseään. Jos tekisimme muille, niin kuin haluaisimme meitä itseämme kohdeltavan, olisiko maailma parempi paikka? Nykyisillä voimavaroilla näin ei varmaan koskaan tule tapahtumaan. Koska se ihminen, jota olemme katsoneet ja heti ärsyyntyneet jo ihan pelkästä vilkaisusta, olemme me itse.

Kuinka moni oikeasti nousee aamulla sängystä, vilkaisee peiliin, ja huokaa syvään ja raskaasti: taas tuon kanssa minun pitää tämä päivä aloittaa. Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen vihaa ja inhoa itseä kohtaan. Jos ihminen on itsensä pahin vihollinen, niin ei ole mikään ihme, että koko maailma on sodassa. Kaikki inhoaa toisiaan ja toisen ihmisen arvostus on niin vaikeaa.

Tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän ja RAKASTA lähimmäistä niin kuin itseäsi. Joka on oppinut rakastamaan itseään ja näkemään arvokkuutensa, hänen on mahdollista rakastaa myös toista. Olen huomannut, että sellainen ihminen, jolla riittää rakkautta annettavaksi muille, on usein tyytyväinen itseensä. Se onkin sitten jo ihan toinen kysymys, että voiko sydämestään antaa toiselle puhdasta rakkautta, jos ei pidä edes itsestään? Onko se mahdollista?

Minkä kuvan äiti tai isä antaa lapsilleen, kun he puhuvat itsestään alentuvaan sävyyn? Ei minusta ole mihinkään. Yleensä lapsi oppii ennemmin tai myöhemmin sen, että peilikuvaa kuuluu vihata ja on oikein arvostella omaa kehoaan ja sanoa ääneen, ettei minusta ole mihinkään. Se on niin vaikeaa, mutta ehkä meidän tulisi aloittaa siitä, että kehumme ja kannustamme itseämme. Ja kun sen olemme oppineet, niin voimme alkaa kehua ja kannustaa lähimmäistämme.

Mielestäni olisi jo aika meidän ”nöyrien”  ja salaa kateellisten suomalaistenkin alkaa arvostamaan itseämme. Kehumaan peilikuvaa. Onko se ylpeyttä? Ei taida olla. On surullista, jos se pisin sota, jossa tulemme koskaan olemaan, on sota itseämme vastaan. Samalla enemmin tai myöhemmin, se muuttuu sodaksi toisiamme vastaan. Lapsiamme, vanhempiamme, puolisoamme ja ystäviämme vastaan. Koska monesti me todellakin kohtelemme lähimmäistämme niin kuin kohtelemme itseämme. Hyvässä ja pahassa.

Kertakäyttökamaa

Lomalla on aikaa ajatella ja hups, olen joskus kirjoittanut blogiakin! Aina kaikki jää kesken..

Jotain on muuttunut näinä muutaman viimeisenä vuotena. Aika paljonkin itse asiassa. Sekä itsessä että ympäristössä. Tänään kuitenkin aloin miettiä, että mitä yksinäisyyden luja koura saa aikaan ihmisessä. Nauttiiko joku todella yksin olosta. Ja puhun sellaisesta yksinolosta, jolloin koko elämä ollaan yksin ja vanhempana vieressä ei ole sitä toista kaveria, jonka kiikkustuoli hakkaa lattiaan samaa tahtia kuin oma.

Paljon olen nykyään nähnyt ja kuullut sitä, että maailma on hyvin itsekeskeinen. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Mikä sitten saa ihmisen ajamaan omaa etuaan ja tallaamaan muut alleen? Kun kuitenkin on niin paha olla yksin. Silti on vaikeaa ottaa toista huomioon.

Pohdin sitä, että toiset ihmiset sanovat ihmisen olevan moniavioinen. .Että ihmistä ei ole luotu vain yhtä ihmistä varten. Ja samalla nämä ihmiset ovat valmiita "hankkimaan" lapsia. Kertooko se kuitenkin ihmisen syvimmästä tarpeesta olla jollekin se läheisin ja tärkein. Onko ihminen kaikessa sallivuudessaan mennyt niin sekaisin, että ei enää itsekään tiedä, että on puhunut itsensä pussiin?

Jos kerran ihminen on moniavioinen, niin eikö myös ole ihan ok, että lapsia heitellään perheistä toiseen? No ei tietenkään! saattaa joku huudahtaa. Sehän tuhoaisi sen lapsen. Ja silti meidän aikuisten ihmissuhteet ovat monessa suhteessa kertakäyttökamaa. Jos jokin ei miellytä tai vaatii liikaa työtä tai jopa satuttaa, ollaan valmiita heittämään se pois. Tai mikä kauheampaa, jos se jokin on jo ajanut asiansa ja sitä ei enää tarvita.

Välillä ihmettelen, että mihin ne lapsuuden tarpeet häviävät silloin kun tullaan aikuisuuteen. Lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, hellyyttä, rajoja ja rakkautta. Ja myös sitä, että häntä kunnioitetaan ihmisenä ja että häneen sitoudutaan. Kurjaahan se on, että aina kun tulee kiukkupuuska, niin uhataan jättää ensimmäiselle vastaantulevalle tädille tai sedälle tämä kiukuttelija tai jos oikeasti se toteutettaisiin, että kun toinen on astunut tietyn rajan yli, niin hänet annetaan pois tai jätetään. Miksi kaikki tämä on sallittua ja oikein aikuisuudessa? Jos se satuttaa lapsena, eikö se yhtälailla satuta aikuisena?

Mihin ihminen muuttuisi tarpeineen? Onko lapsi kokonaisuutena erilainen kuin aikuinen? En usko siihen yhtään. Uskon että ihminen syvimmillään kaipaa taattua laatua. Sellaista ihmistä rinnalle joka ei jätä eikä petä. Jonka kanssa kuljetaan eteenpäin tuli eteen läheisen kuolema, suuria pettymyksiä, sairaus tms. Tämä ideana on niin kauhistuttava, että on helpompi naamioitua sellaisen mielipiteen taakse, että ihminen ei ole tarkoitettu yhteen pysyvään suhteeseen. Ja viittaan tällä avioliittoon.

Palatakseni vielä edeltävään esimerkkiin. Miksi sellainen ihminen, joka on sitä mieltä, että ei halua eikä ole tarkoitettu ihmisen sitoutuvan yhteen ihmiseen elämänsä aikana, haluaa lapsen? Hinnalla millä hyvänsä. Keinohedelmöityksen, vuokrakohdun, "ups, ehkäisy unohtui" ym. keinon kautta. Uskon, että alitajuisesti tällainen ihminen hakee rinnalleen toista, jolle olla se tärkein, se ainoa. Mitä kätkee sisälleen lause: "haluan tulla äidiksi, oli minulla mies tai ei"? Uskon että se kätkee suuren kaipuun. Kaipuun olla jollekin se ainoa. Uskon, että syvimmillään tällainen teko on äärimmäisen itsekäs. Ja mitä tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että lapsi hankitaan vain ja ainoastaan sitä varten, että pelko siitä, että on koko loppuelämänsä yksin, toteutuu.

Nykypäivänä sitä pidetään rohkeana tekona. Vain rohkea nainen tai mies hankkii lapsen ilman puolisoa. Mitä varten? Itseään varten. Koska, ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan. Sitä pohtii kuitenkin, että olisiko sittenkin hyvä ensin tehdä kaikkensa, että saisi terveen suhteen vastakkaiseen sukupuoleen. Uskon että se on niin tarkoitettu. Ja heidän oli alunperin tarkoitus saada lapsi yhdessä. Miehen ja naisen. Onko lapsi hyvä korvike sille, että itse ole yksin mahdollisesti koko loppuelämäni, koska en löydä sopivaa kumppania? Näin voisi pohtia.

Uskon tietysti myös siihen, että lapsen voi ottaa myös epäitsekkäästä syystä, kuten adoptoida. Tarjota lapselle turvallinenja hyvä elämä.

Kuitenkin pohdin sitä tässä eniten, että olisiko meidän hyvä palata alkulähteille. Mies ja nainen. Täydentämässä toisiaan. Poistamassa yksinäisyyden toistensa elämästä. Ja kyllä, joillekin riittävät pelkät ystävät. Hyvä näin. Mutta mielestäni tämän yhteiskunnan kertakäyttömeininki on niin väärin. Otetaan, heitetään pois, otetaan, pidetään vähän aikaa ja taas heitetään pois. Uskon että todellinen sitoutuminen voi olla vastaus siihen kipuun kun yhdessäkin voi olla yksin. Korvikkeet tuskin helpottavat. En ole tuomitsemassa ketään, joka yksin kasvattaa lastaan. Vaan aloin miettiä, että olisiko kuitenkin niin, että halua on siihen, että jokaisella on ihminen tai ihmisiä rinnalla, jotka tuntevat paremmin kuin kukaan toinen ja joista ei toivon mukaan koskaan tarvitse luopua. Ei pettämistä, hylkäämistä ja jättämistä. Voisiko sydämen syvin kaipuu olla jollekin se kaikkein rakkain. Ja kaikki tämä korvikekäyttäytyminen ja kertakäyttökulttuuri on vain osoittamassa sitä, että jossain on menty ehkä pieleen.