Häpeän valtakunta

Tekee mieli painaa katse alas, ettei kukaan vaan pääse mulkaisemaan tai muuten vaan katsomaan halveksivasti. Taas tuli tehtyä väärin ja tuntuu siltä että kaikki tietävät. Hävettää kauheasti ja ei kai tässä auta muuta tehdä kuin hävetä, kun muutkin siihen niin innokkaasti kannustavat. Eikös se niin ole, että silloin kun onnistaa, niin on selkään taputtelijoita, mutta kun menee huonosti, saa vain arvostelevia katseita ja tuomitsevia lausuntoja.

Ollaan me ihmiset niin ihania ja toisiamme tukien täällä kuljemme! Vai? Olen tässä pitkään pohdiskellut häpeää ja eräs kuuluisa suomalainen sanoikin taannoin yleisradion haastattelussa juuri häpeän olevan ihmisen pahimpia vihollisia. Hyi häpeä! Häpeä vähän! Häpeätkös! Tää on niin hävettävää! jne..Häpeää sitoo meitä tiukkaan otteeseensa, joitain ihmisiä päivittäin. Jotkut elävät vieläkin nuoruutensa häpeässä. Toiset ovat täysin toimintakyvyttömiä, koska häpeävät itseään ja tekemisiään.

Pienenä meidät opetettiin häpeämään. Olenkin miettinyt, onko se hyvä vaiko huono asia. Täytyykö virheitään hävetä vaiko katua? Tarvitseeko niitä enää miettiä ja kantaa sen jälkeen kun on jo saanut anteeksi. Ehkä häpeä kasvaakin silloin, kun virheitään ei saakaan anteeksi ja niistä saatetaan aina silloin tällöin muistutella. Ihminen alkaa pelätä epäonnistumista, koska se saa aikaan häpeää ja mahdollisesti toisten vihaa ja ylenkatsetta. Mutta eikö juuri epäonnistuminen opeta meille miten onnistua! Ajattelen, että ihmisen sydän kasvaa silloin hyvällä maaperällä, kun se tietää sen, että jos teen väärin, saan anteeksi ja minua rakastetaan. Häpeä ja viha sitoo, mutta rakkaus vapauttaa.

Toivoisin jotenkin, että lasten ei tarvitsisi kantaa häpeää. Häpeää siitä, että he ovat erilaisia, ehkä pullukoita, käyttävät silmälaseja, köyhiä, omanlaisiaan, sairaita..Meillä on sanomattomia normeja, ja jos niihin ei asetu, niin tulisi hävetä! Inhoan itse sanaa valistus. Jollakin on siis otsaa tulla ja valistaa minua kaikennäköisistä vaaroista. Asettua minua korkeammalle ja kertoa miten ei saisi tehdä. Keinoja heillä ei ole antaa, miten selvitä vaikeiden asioiden ja häpeän yli, mutta sen he osaavat sanoa, että tiedätkös kuinka väärin teetkään.

Voisin sanoa, että asia on minua lähellä, koska inhoan sitä että toista ihmistä painetaan alas ja pienestä pitäen olen halunnut pitää heikkojen puolta. MUTTA olen myös itse arvostellut ja tuominnut toisia minkä kerkeän. Olen ihmetellyt kun ihmiset eivät ylety minun normeihini ja katsonut heitä pitkin nenänvartta. Olen toivonut, että he häpeäisivät käytöstään ja sitä mitä ovat! Olen tuntenut vihaa ihmistä kohtaan, kun hän on niin heikko, että aina lankeaa samaan syntiin tai väärään tekoon. Olen vihaten ja YLPEÄSTI katsonut pettäjää, tupakoitsijaa, juoruajaa, alkoholistia, eronnutta ja muuten vain langennutta. En koskaan ole ajatellut, että ehkä tällainen ihminen tarvitsee myötätuntoa ja sitä, että häntä kohdellaan niin kuin toivoisin minua kohdeltavan.

Terveydenhoitajana huomaa sen, että muutos ei tapahdu sillä että haukkuu asiakkaan. Tai vaatii asioita tapahtuvan. Puhutaan asiakaslähtöisestä työskentelymallista ja  mielestäni se on hyvä termi. Lisäksi puhutaan ihmislähtöisestä kohtaamisesta. Kuka nyt sitä jaksaa kuunnella kun kehutaan vaikka itseään ja kehoitetaan muitakin toimimaan niin kuin itse toimii, koska on vaan nyt niin älyttömän hyvä ja hieno ihminen.

Häpeän aihe on laaja ja erittäin mielenkiintoinen. Olen huomannut seurakunnassa koko ikäni olleena, että  kirkon seinien sisälle mahtuu paljon häpeää. Itsekin kasvoin häpeään. Kunpa vaan en tekisi väärin. Pelkäsin koko ajan kovaa rangaistusta tai vähintäänkin sitten helvettiä, jos nyt satuin lankeamaan. Meni kauan tajuta se, että meillä on oikeudenmukainen Jumala, joka armahtaa. Seurakunnassa me ihmiset emme vain osoita sitä. Me oikeasti liian usein haluamme tuomita. Auta armias jos teet väärin. Se kyllä huomataan ja muistetaan. Kuvittele tilanne. Teit juuri pahan synnin ja seurakunta on nähnyt sen seuraukset. Mitä tapahtuu? Ihmiset tulevat ja kertovat, että ei noin saa tehdä. Ja tietysti siitä puhutaan selkäsi takana. Sitten häpeä kasvaa ja tunnet, että et kuulu joukkoon. Pohdit, että sinulla ei ole voimaa muutokseen. Ihmiset eivät siihen auta, he vain katsovat sinua kurjaa nenänvarttaan pitkin ja huokaavat puolestasi rukouksen, jos jaksavat. Huomaat erilaisuutesi, sinua ei tähän joukkoon oteta vastaan.

Eikö meidän pitäisi seurakunnassa tarjota muutosta. Auttaa siihen ja tukea matkalla. Harva ihminen haluaa tehdä koko ajan elämässään virheitä. Jos jollain ihmisellä on vastaus toisen ihmisen ongelmaan, niin eikö hänen tulisikin auttaa. Ehkä tässä juuri onkin seurakunnan ongelman ydin. On niin helppo tuomita virheet ja tuottaa ihmiselle häpeää. Mutta ei ole antaa ihmisille keinoja päästä irti vaikeista tilanteista, kun ei oikeasti itse huomaa, että enhän minäkään mikään täydellinen ole. Luulen, että juuri täydelliset ihmiset tuomitsevat. Kun taas ne, jotka ovat kokeneet Jumalan armon eivät sitä tee. he tietävät ettei ihminen itse millään voi mitään ansaita.

Haluaisin nähdä seurakunnan sellaisena paikkana jonne ihminen voi tulla virheineen ja jossa kannustetaan muutokseen. Kuljetaan yhdessä muutosta kohti, hyvää elämää kohti. Siellä olisi ihanaa tunnustaa tehneensä jonkin asian väärin, esimerkiksi loukanneensa toista, koska siellä annetaan anteeksi. Toivoisin, että itse osaisin pyytää ja antaa anteeksi, ettei minun takiani tarvitsisi kokea häpeää. Ettei tarvitsisi sanoa, että kun tuo Janika aina katsoo niin oudosti. Mitäköhän taas tein väärin. (No, sitä outoutta voi olla vaikea poistaa, mutta teen parhaani!) Olisimmepa ihmisiä ihmisille. Langenneita, väsyneitä, väärässä olevia, mutta kuitenkin täynnä toivoa ja iloa paremmasta huomisesta ja onnellisia siitä, että meillä on toisemme. Meillä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse hävetä, vaan saa olla juuri sellainen kuin on. Täydellinen oma itsensä. Se tuntuu hyvältä ja sen voimalla jaksaa jatkaa eteenpäin!

Luopumisen tuskaa

Moni kirjoittaa blogia terapoidakseen itseään. Välillä kuitenkin tuntuu, että tähän päähän ei enää terapiat auta! Elämä vie välillä niin tutkimattomia reittejä, että sitä kävelee vain ihmetellen perässä ja koittaa välillä avata suutansa kysyäkseen jotain, vain huomatakseen, että ei tässä auta muu kuin noudattaa suurempaa suunnitelmaa. Make the best of it..En tiedä mistä se johtuu, mutta lapsilla on luontainen kyky selviytyä. He itkevät sen aikaa kun sattuu, mutta jatkavat heti eteenpäin. Sairaalassa näkee monia kurjiakin kohtaloita, mutta lapsista saa voimaa, koska he selviävät. Me aikuiset taasen usein märehdimme. Pysähdymme siihen pahaan ja on todella vaikeaa välillä päästää irti. Miksi näin?

Itse harrastan paljon sitä töissä, että koitan mahdollisuuksien mukaan palkita lapsia kaikella mahdollisella pienellä niin paljon kuin pystyy. Ei koskaan kuitenkaan ruoalla! Mutta meillä on lastenosastolla tarroja ja pieniä reippareita joita mielelläni jakelen. Lapset ovat siis tietyllä lailla huijattavissa? Vai onko se niin, että he kiinnittävät mieluiten huomionsa siihen positiiviseen. Ja aina kun pistellään neuloilla ja tehdään erilaisia hoitoja, niin on ollut pakko kehittää joitain keinoja helpottaa pikkuisia muruja. Tarra tai pikkuinen pehmolelu pelastaa monen päivän. Miettii vaan, että tähän ikään varmaankin pitäisi omistaa toinen asunto, missä olisi ne kaikki pikkupehmot ja tarrat, jos niitä elämän kolhuista jaeltaisiin.

Vanhetessa tämä ei kuitenkaan enää toimi. Aikuisena sitä pidetään kauhistuksena jos joku loukkaa ja yrittää hyvittää tekoaan esimerkiksi karkkipussilla tai jollain hienolla tavaralla. Tai sitten tapahtuu klassisesti ja kun mies kävelee kukkapuskan kanssa sisään ovesta, niin mietitään heti, että mitähän se on nyt taas mennyt tekemään! (Näin siis ehkä vain elokuvissa!)

Elämäämme kuuluu siis monenlaista tuskaa, mutta luopumisen tuska on kovaa. Miksi ihminen edes ajautuu tilanteisiin joissa pitää tehdä valinta ja luopua tietystä asiasta. Eikö meillä ole sen vertaa pitkänäköisyyttä, että emme alunperinkään tekisi niitä valintoja joiden tiedämme päättyvän huonosti. Itse huomaan sen, että järki on joskus täysin toisella planeetalla hengailemassa sillä aikaa kun pitäisi tehdä oikea valinta. Sitten sitä lipsuu ja vähän ajan kuluttua löytää itsensä tilanteesta, missä pitää valita mutta ei enää pysty, kun alunperin on valinnut väärin. Taitaa mennä teksti vaikeaksi!

Ihmiselämän suurimmat valinnat ovat aina pelottavia. Muutto, uudet ihmissuhteet, ihmissuhteiden purkaminen, työpaikan vastaanottaminen tai sieltä lähteminen...Lista on pitkä. Usein näissä tilanteissa sitä kääntyy toisen ihmisen puoleen ja kysyy mitä minä nyt teen. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi tehdä aikuisen puolesta päätöksiä. Lapset tekevät samoin, esimerkiksi rokottaessa he kysyvät sata kertaa että sattuuko tämä. Itse aina sanon, että sattuu ja sitten se rauhoittaa tilannetta heti, kun on rehellinen ja saa itkeä itkunsa ja pelätä ihan vapaasti. Monet vanhemmat/hoitajat valehtelevat lapsille että ei se satu yhtään ja voitte kuvitella sitä järkytystä, kun se oikeasti sitten sattuukin hiukan. Lapsille on oltava rehellisiä! Kivun kestää aina paremmin, kun tietää, että sitä on. Ja olen huomannut sen, että hoitamanni lapset lopettavat itkun melkein heti sen jälkeen kun pistos on tehty, koska heille ei ole alunperinkään valehdeltu. Ei tarvitse siis enää itkeä loukkaantumistaan siitä, että sattuikin, kun oli alunperin sanottu, että tämä ei satu.

Eli jos on tehnyt huonoja ratkaisuja niin taitaa olla aika repäistä laastari irti ja kestää kipu. Eiköhän ihminen aina sydämessään tiedä mikä on oikein. Oikean mutta välillä kivuliaan ratkaisun jälkeen seuraa yleensä jotain hyvää. Saattaa jäädä haavoja ja mustelmia, mutta what doesn´t kill you makes you srtonger!