Luopumisen tuskaa

Moni kirjoittaa blogia terapoidakseen itseään. Välillä kuitenkin tuntuu, että tähän päähän ei enää terapiat auta! Elämä vie välillä niin tutkimattomia reittejä, että sitä kävelee vain ihmetellen perässä ja koittaa välillä avata suutansa kysyäkseen jotain, vain huomatakseen, että ei tässä auta muu kuin noudattaa suurempaa suunnitelmaa. Make the best of it..En tiedä mistä se johtuu, mutta lapsilla on luontainen kyky selviytyä. He itkevät sen aikaa kun sattuu, mutta jatkavat heti eteenpäin. Sairaalassa näkee monia kurjiakin kohtaloita, mutta lapsista saa voimaa, koska he selviävät. Me aikuiset taasen usein märehdimme. Pysähdymme siihen pahaan ja on todella vaikeaa välillä päästää irti. Miksi näin?

Itse harrastan paljon sitä töissä, että koitan mahdollisuuksien mukaan palkita lapsia kaikella mahdollisella pienellä niin paljon kuin pystyy. Ei koskaan kuitenkaan ruoalla! Mutta meillä on lastenosastolla tarroja ja pieniä reippareita joita mielelläni jakelen. Lapset ovat siis tietyllä lailla huijattavissa? Vai onko se niin, että he kiinnittävät mieluiten huomionsa siihen positiiviseen. Ja aina kun pistellään neuloilla ja tehdään erilaisia hoitoja, niin on ollut pakko kehittää joitain keinoja helpottaa pikkuisia muruja. Tarra tai pikkuinen pehmolelu pelastaa monen päivän. Miettii vaan, että tähän ikään varmaankin pitäisi omistaa toinen asunto, missä olisi ne kaikki pikkupehmot ja tarrat, jos niitä elämän kolhuista jaeltaisiin.

Vanhetessa tämä ei kuitenkaan enää toimi. Aikuisena sitä pidetään kauhistuksena jos joku loukkaa ja yrittää hyvittää tekoaan esimerkiksi karkkipussilla tai jollain hienolla tavaralla. Tai sitten tapahtuu klassisesti ja kun mies kävelee kukkapuskan kanssa sisään ovesta, niin mietitään heti, että mitähän se on nyt taas mennyt tekemään! (Näin siis ehkä vain elokuvissa!)

Elämäämme kuuluu siis monenlaista tuskaa, mutta luopumisen tuska on kovaa. Miksi ihminen edes ajautuu tilanteisiin joissa pitää tehdä valinta ja luopua tietystä asiasta. Eikö meillä ole sen vertaa pitkänäköisyyttä, että emme alunperinkään tekisi niitä valintoja joiden tiedämme päättyvän huonosti. Itse huomaan sen, että järki on joskus täysin toisella planeetalla hengailemassa sillä aikaa kun pitäisi tehdä oikea valinta. Sitten sitä lipsuu ja vähän ajan kuluttua löytää itsensä tilanteesta, missä pitää valita mutta ei enää pysty, kun alunperin on valinnut väärin. Taitaa mennä teksti vaikeaksi!

Ihmiselämän suurimmat valinnat ovat aina pelottavia. Muutto, uudet ihmissuhteet, ihmissuhteiden purkaminen, työpaikan vastaanottaminen tai sieltä lähteminen...Lista on pitkä. Usein näissä tilanteissa sitä kääntyy toisen ihmisen puoleen ja kysyy mitä minä nyt teen. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi tehdä aikuisen puolesta päätöksiä. Lapset tekevät samoin, esimerkiksi rokottaessa he kysyvät sata kertaa että sattuuko tämä. Itse aina sanon, että sattuu ja sitten se rauhoittaa tilannetta heti, kun on rehellinen ja saa itkeä itkunsa ja pelätä ihan vapaasti. Monet vanhemmat/hoitajat valehtelevat lapsille että ei se satu yhtään ja voitte kuvitella sitä järkytystä, kun se oikeasti sitten sattuukin hiukan. Lapsille on oltava rehellisiä! Kivun kestää aina paremmin, kun tietää, että sitä on. Ja olen huomannut sen, että hoitamanni lapset lopettavat itkun melkein heti sen jälkeen kun pistos on tehty, koska heille ei ole alunperinkään valehdeltu. Ei tarvitse siis enää itkeä loukkaantumistaan siitä, että sattuikin, kun oli alunperin sanottu, että tämä ei satu.

Eli jos on tehnyt huonoja ratkaisuja niin taitaa olla aika repäistä laastari irti ja kestää kipu. Eiköhän ihminen aina sydämessään tiedä mikä on oikein. Oikean mutta välillä kivuliaan ratkaisun jälkeen seuraa yleensä jotain hyvää. Saattaa jäädä haavoja ja mustelmia, mutta what doesn´t kill you makes you srtonger!