Ei mitään uutta auringon alla

Suosikkikysymykseni on: Mitä ihmettä minä täällä teen? Ja melkein, huom. MELKEIN, voin laittaa pääni pantiksi, että edes yksi kymmenestä ajattelee samoin. Niin kuin viisas ystäväni tässä eräs päivä sanoi, että elämä on eriarvoista. Se ei ole kaikille siis samanarvoista. Joillekin on suotu viisautta, kauneutta, hyvä perintö, hyvä terveys ja kunnolliset olosuhteet. Toisella on joka päivä nälkä, ahdistus sodan keskellä, tomuinen maa sänkynään, ihmisten halveksunta, penni kukkarossa ja sairaus kalvamassa luitaan..

Mihin minä luokittelen itseni? Lehdistö toitottaa joka päivä kuinka Suomi on hyvä maa asua ja meillä on kaikki niin hyvin. Samalla se saattaa meille selväksi sen, että kuka vaan voi tänä päivänä nousta toista ihmistä vastaan ja antaa ruudin puhua puolestaan, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Vertaan usein oloani vähempiosaisiin. Mutta miksi se ei nosta kiitollisuutta sydämeen omista olosuhteistani. Missä siis on rauha sydämestäni? Jos on huono olla, niin jollain toisella on huonompi. Pitäisikö siis iloita omasta kohtalostani?

Mitä ihmettä teen täällä? Olen lueskellut tässä kuuluisaa Raamatun kirjaa Saarnaaja. Saarnaaja oli kuuluisa kuningas aikoinaan ja sen aikaisen maailman rikkain mies. Hänestä kylläkin sanotaan ettei rikkaampaa ollut ollut tai ollut tuleva. Päällimmäisenä jää mieleen se, että hän osasi arvostaa kaikkea rikkauttaan, mutta koki sen hyödyttömäksi. Kaikki valta, kunnia ja rikkaus jää tänne. Ei sen vuoksi kannata elämäänsä uhrata. Se usein kietoo ihmisen uumeniinsa ja ihminen yhä epätoivoisemmin yrittää tavoittaa sitä, kuitenkaan koskaan saavuttamatta täydellistä tyydytystä.

Onko meillä siis kiire? Kiire toteuttaa kaikki unelmamme. Niin kiire, että tulee poljettua toinen maahan. Sehän on vain luonnon malli, että heikkojen ei kuuluisikaan selvitä. Kyllä luonto tietää... Mitä tämä kilpailu hyödyttää, jos olemme loppujen lopuksi samalla viivalla, rikas ja köyhä, vahva ja heikko. Voi olla, että näitä kysymyksiä ei voi koskaan tietää, jos ei tiedä elämänsä tarkoitusta. Olen huomannut, että ilman sydämen rauhaa ihmisen elämä ei voi olla tasapainossa. Rauha ei ole kuitenkaan yhtä suuri (=) kuin ihana elämä joka päivä. Itse en ainakaan kykene tuntemaan onnellisuutta aina kun tiedän että suurin osa maailman ihmisistä kärsii. En edes haluaisi. Kyllä elämä kaikin puolin on taistelua hyvän puolesta. Tulee iloisia hetkiä ja tulee epätoivon hetkiä. Teen kuitenkin kaikkeni että kaaduttuani nousisin ylös enkä jäisi makaamaan ja toistamaan kysymystä mitä ihmettä täällä teen, tietämättä vastausta siihen.

Joillekin elämä on kilpajuoksua aikaa ja kuolemaa vastaan, toiset vain ajelehtivat, toiset elävät kuin huomista ei olisi ja toiset uskovat, että kun kuollaan on vain tyhjyys ja kaikki katoaa. Minä ajattelen, että tässä on vain alku jollekin suuremmalle. Kukin siis uskoo mihin uskoo. Mutta se mihin uskoo, määrittelee kovin paljon elämämme sisällön. Uskon kautta määritellään vastaus kysymykseen, mitä minä täällä teen. Se näkyy teoissa ja tavassa elää. Koska minä uskon, että elämä ei ole kaikille tasa-arvoista ja kaikki ihmiset eivät voi koskaan saavuttaa täydellisen ihanaa elämää, teen kaikkeni etten polkisi toista ihmistä. Se on välillä vaikeaa, koska ihminen on niin ylpeä kaikin puolin ja omaneduntavoittelija. Se mitä haluan tehdä täällä on siis auttaa toista. Vaikkakin ulkokuori välillä näyttäisi jotain muuta, niin sydämessäni tiedän, että kaikki me tarvitsemme toisiamme, jotta jaksamme.

Saarnaaja 4:

Taas minä katselin kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla, ja katso, siinä on sorrettujen kyyneleet., eikä ole heillä lohduttajaa; väkivaltaa tekee heidän sortajainsa käsi, eikä heillä ole lohduttajaa. Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa ja onnellisemmaksi kuin nämä kumpikaan sitä, joka ei vielä ole olemassa eikä ole nähnyt sitä pahaa, mikä tapahtuu auringon alla.

Ja minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan. 

Yököt liikkuvat öisin

Kuten olen jo moneen kertaan täällä itseäni toistanut; rakastan työtäni. Siinä on kuitenkin puolia, jotka eivät ole mitään herkkua minulle. Minulla on siis viha-rakkaussuhde yövuoroihin. Ja jostain kumman syystä vanhemmat taas rakastavat lähteä lastensa kanssa juuri yöllä ajelemaan ensiapuun ja siten tuottavat meille yököille sutinaa. Yöllä ihminen kulkee täysin puoliteholla, mutta sairasteluhan ei katsele juurikaan kelloa, joten työt on tehtävä, vaikka päätä särkeekin ja koko kroppa käskee menemään peiton alle lepuuttamaan...

Ja mehän hoidamme ympäri vuorokauden! Joten tervetuloa vaan, lapsistanne pidetään huolta. Ja siis, tämä tarina on tosi..

Yössä on se hauska puoli myös, että lääkkeiden antoon/jakoon menee kaksin-, jos ei kolminkertainen aika. Ainakin minulla. Ei se toisaalta ole mikään ihme, kun näkee pillerit kahtena ja joutuu kerta toisensa jälkeen laskemaan antibioottiannoksen, jotta antaa varmasti oikean määrän lapselle, koska matematiikan tehtävät eivät jostain syystä luonnistu niin hyvin klo kolme yöllä. En siis loukkaannu, jos joku toteaa minulle yövuorossa että nyt taitaa neidillä sytyttää pikkasen liian hitaasti. Päivällä tätä kommenttia en ota vastaan, mutta yöllä ei voisi sanoa mitään osuvammin! No, ehkä sen voi päivälläkin sanoa, mutta nätisti kiitos!

Eli tänä yönä kun nukut, voit muistella meitä iloisia hoitsuja, jotka painamme pitkin sairaalamme käytäviä ja hoidamme pikkupotilaita. Aina valmiina! Väsähtänyt hymy huulilla. Antaen lääkettä, rauhoitellen itkevää, kantaen sylissämme pikkuisia itkeviä vauvoja tai isompiakin, mitaten kuumetta, siivoten oksennuksia, huolehtien, ettei kipu käy ylivoimaiseksi; tehden työtä jolla on tarkoitus. Ja ai niin, pienellä palkalla. Pitää aina muistaa se sanoa, kun kaikki siitä jankuttaa. Vaikkakin lapsen hymy on jo sinänsä aivan valloittavan ihana palkka, mutta sillä ei kävellä kauppaan ostamaan maitoa kaappiin. En ole kokeillut, mutta luulisin että se ei toimi.

Haluan lisätä vielä, että tätä työtä tehdään huumorilla. Vaikkakaan lapsen sairaus ei ole naurun asia, niin päivämme naurusta täyttyvät. Välillä ei voi kuin ihailla sitä ammattitaitoa, jonka kollegani omaavat. Kaikki tekevät virheitä, se tiedetään. Tiedän kuitenkin sen, että yritämme parhaamme. Suremme yhdessä perheiden kanssa kurjia kohtaloita ja teemme parhaamme, että seuraava aamu olisi parempi. Siihen emme pysty vaikuttamaan nouseeko aurinko vai ei. Emmekä päätä siitä kenen liekki sammuu ja kenen jää palamaan. Teemme vain työtämme, mutta suurella sydämellä. Oli sitten yö tai päivä.

Minä olin ihme?

Joskus kauan sitten oli aika, kun me kaikki olimme pieniä ihmeitä. Kaikki ihastelivat ja huokailivat onnesta, kun olimme tulleet juuri heidän maailmaansa ilostuttamaan. Meihin sai kohdistaa ja antaa kaiken sen rakkauden, jota pieni sydän kaikkein eniten sillä hetkellä tarvitsikin. Harvahan sitä voi olla pienelle ihmeelliselle elämänalulle vihainen. Viaton kun pieni ihminen on, sanotaan. Ihmeellinen! Täydellinen! Ainutlaatuinen! Vauvoista ei voi sanoa mitään muuta, koska hehän ovat pieniä täydellisiä ihmeitä.

Nyt ollaan eletty tässä maailmassa jo yli 20-vuotta. Kuinka ihmeellinen olen nyt? Olenko täydellinen, ainutlaatuinen, ihmeellinen? En ainakaan viaton?! Kuinka moni huokailee katsellessaan minua ja toistaa sanaa ihme? Itse sitä katsoo peiliin ja usein tulee sanottua sanoja, mitkä ovat kaikkea muuta kuin ihmeellisiä. Varsinkin silloin kun silmäpussit roikkuvat alaleuan kohdalla ja hiusten mattaväri on sävyä maantie, niin että jos menisin maahan makaamaan niin ihmeteltäisiin kuka tuo päätön tyyppi on. Mutta välillä tulee kyllä sana ihmekin mieleen. Varsinkin silloin, kun sovittaa siellä HM:ssa niitä oman koon housuja, eikä ne mene nilkoista ylöspäin. Tai kun on laihduttanut viimeisen puoli vuotta ja on saanut 5 kiloa lisää. Silloin katsoo itseään peilistä ja ei voi muuta sanoa kuin että on se ihme nainen!

Mutta nyt kun oikeasti alkaa miettiä, niin milloin me lakkaamme olemasta ihmeitä. Lapsistakin sanotaan että on ne ihania silloin kun ne nukkuu ja on hiljaa. Mitä?? Emmekö haluakaan koko pakkausta? Viimeistään siinä vaiheessa menee hermot, kun alkaa oma tahto näkyä. Mikään ei ota niin paljon pannuun kuin se, että lapsi ilmaisee omaa tahtoaan. Siinä meni siis se ihme. Ollakseen ihmeellinen, ei siis saa olla ärsyttävä, puhua, omata mielipiteitä, väittää vastaan ym...Pitäisi vaan nukkua..

Voisin tässä tehdä kokeen. Eli jos minua ei muutamaan viikkoon näy, niin testailen vain tuleeko minusta ihmeellinen sitten, jos päätänkin jäädä huomenna sänkyyn ja vain nukkua. Olisinko sitten taas ihana ja Jumalan ihme, kun olen hiljaa ja nukun, aivan kuin se suloinen prinsessa Ruusunen?

Ei, kyllä minusta varmaankin tulisi sitten kaikkien suussa tyhmä. Eihän nyt tuon ikäisen sovi kaikkea päivää sängyssä maata! Mitä siis tulee tehdä, että olisi isompana lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhana vielä sellainen ihme, miksi meidät luotiin? Minulla on ehdotus! Saisinko olla juuri vain tällainen tavallinen Janika. En haluaisi olla mitään muuta. Vain minä.

Ps. 139:14

Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.