Suruni mitta

Eiköhän olisi jo aika mennä eteenpäin? Unohtaa menneet, keskittyä tulevaan ja olla onnellinen? Eikö olisi aika lakata suremasta? Olisiko jo aika antaa mennä, hyväksyä ja unohtaa - luovuttaa.. En tiedä kuinka moni on kuullut samantapaisia lausahduksia käytettävän silloin kun surettaa. Kuinka moni on huomannut, että me ihmisenä usein määrittelemme toistemme surun pituutta ja mittaa. Aivan kuin suru olisi litran mitta, josta voi katsoa, että nyt on enää desi jäljellä ja pitäisi alkaa keskittyä tulevaan ja mennä eteenpäin. Harmi vain se, että usein se mitta on meidän omamme, jolla me määrittelemme myöskin toisen ihmisen tarpeet ja laskemme sillä toisen ihmisen tunteita ja niiden määrää. Vaikka kaikella rakkaudella ja välittämisellämme koitamme saada toista ihmistä eteenpäin ja paremmalle mielelle, kasaamme vain enemmän taakkaa ja ehkä kiellämme lopulta sen kallisarvoisen tunteen kokonaan.

Mikä on ihmisen surun mitta? Onko olemassa jokin sääntö, kuinka kauan saa surra tiettyä asiaa? No ei tietenkään! Mutta silti meiltä kaikilta löytyy usein tällainen mitta, jonka avulla me toiselle ihmiselle kerromme, kuinka kauan hänellä on aikaa vielä jäljellä. Nyt pitää ryhdistäytyä! Nyt pitää lopettaa sureminen! Nyt pitää jo vihdoin mennä eteenpäin. Ja kaiken kruunaa se kaunis lause: minä vain haluan että sinä olet onnellinen. Niin, onnellinen. Eikö se ole se ihmisen tärkein taito? Olla onnellinen. Ei siis surullinen vaan onnellisuus. Pois se paha suru! Se on huono tunne. Pitää olla onnellinen. Kuulostaa todella kauniilta, mutta entä jos se ei olekaan kaikki, mitä ihmisen kuuluu olla ja tuntea. Entä jos suru onkin osa ihmisyyttä ja osa elämää?

Meidän on vaikeaa kohdata toisen ihmisen surua. Lapsenakin meille sanotaan, että älä itke, ei ole mitään hätää. Kuulostaa kauniilta, taas. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Miksi mittaamme toisen surua? Miksi emme anna itkeä kun itkettää? Tekeekö se ihmisestä heikon? Onko itku pahasta. Älä itke..Tehdään jotain muuta, niin tulee parempi mieli. Ja PAM, siinä opitaan, ettei elämässä ole tilaa surulle. Tai sitten sanotaan, että isot tytöt tai pojat eivät itke. Ja taas kätketään kovuuteen se tärkeä suru. Suru, joka voisi opettaa meille niin paljon ihmisyydestä ja heikkoudesta.

Olen miettinytja huomannut, että omassa elämässäni se, että en ole saanut ja osannut surra, on tuonut tilalle kovuutta. Teflon-pinnan, joka jättää sisälleen kärsivän ihmisen. Se, että ei ole tilaa surulle saattaakin kasvattaa kovia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kovettuneita omille ja siten myös toisten tunteille. Jotka näennäisesti ystävällisesti taputtelevat selkään tai halaavat ja lupaavat, että kaikki menee hyvin. Nyt vain eteenpäin ja kyllä se siitä. Usein tällainen ihminen on itse unohtanut surra. Ei ole ehkä saanut itkeä itkujaan pienenä ja isona sitten ei enää tiedäkään miten tehdä niin. Me voimme myös sallia hetken surun, mutta entä jos se kestääkin vuosia tai läpi elämän? Saako sitä kantaa mukanaan? Saako suurta menetystä itkeä vielä vanhana? Vai tapahtuuko siinä niin, että vuosien varrella suru loppuu ja tilalle tulee onni ja tyytyväisyys? Entä jos ihmisen tuleekin oppia elämään kaikkien tunteiden kanssa? Sekä surun että ilon, murheen ja riemun. Miksi olemme niin innokkaita tarjoamaan näitä mittakuppeja lähimmäisillemme, joiden avulla he voivat sitten mitata oman surunsa määrän?

Elämässä on paljon asioita, joille ei voi mitään. Niitä ei voi estää, ne vain tapahtuvat. Me kuitenkin voimme asennoitua oikein ja siten määritellä omaa elämäämme. En usko että itku ja ahdistus tekevät päivittäisinä annoksina vuosikausia hyvää. Mutta uskon, että on hyvä tiedostaa, että elämämme koostuu näistäkin. Luulen, että suuri suru kaipaa rinnalleen kuulevan ja tuntevan ihmisen. Se ei kaipaa sitä, että käsketään kuivaamaan kyyneleet. Se kaipaa rakkautta ja hellyyttä. Vaikkei sitä aina ymmärrä, niin voi riittää, että vain on lähellä. Se ei kaipaa vastauksia, koska niitä ei yksinkertaisesti aina ole.

Meillä on suuri into antaa vastauksia. Ja me teemme sen, koska me välitämme. Uskon kuitenkin, että ihminen joka on käsitellyt ja kokenut suuren surun, ymmärtää paremmin sitä, että vastauksia ei aina ole. On vain aikaa, joka pieninä annoksina huuhtoo surun kyyneleitä pois. Välillä suru saattaakin olla pois hetken, kunnes se taas pyyhkäisee yli. Ei siihen auta rauhoittavat, ei melu, ei juhliminen, ei se, että kiinnittää ajatukset muualle. Ne kaikki vaan iskevät nauloja surun arkkuun, kunnes se vuosien jälkeen avataan ja sitä huomaa, että kaikki ne tunteet ovat olleet mukanani koko tämän ajan. Ne ovat vain tulleet esiin toisenlaisena tuskana tai vahingoittavana käytöksenä.

Luulen, että suru pitää ottaa mukaan. Jos on menettänyt jonkun rakkaan ja läheisen, niin luulen, että niitä vuosia, joina hänet sai pitää, ei pysty pyyhkimään pois. Ne kuuluvat elämään. Me käytämme paljon aikaa unohtaaksemme. Me kulutamme paljon energiaa, kun hakkaamme nauloja surumme arkkuun. Mitä meille on tapahtunut, on osa meitä. Ei se pyyhkiydy pois. Elämämme on arvokas. Monta pahaa ja surullista asiaa on saattanut tapahtua, mutta se kaikki tekee meistä tuntevan ihmisen. Ehkä hieman ymmärtäväisemmän. Mielestäni suru ei ole pahasta. Sureva sydän on tunteva sydän. Jos on pelkkää iloa ja onnea, niin jokin saattaa olla rikki. Muistaako sellainen sydän toisen ihmisen surun? Pystyykö se koskaan ymmärtämään edes hiukan sitä? Uskon, että moni joka haluaa unohtaa ja peittää, voi pikku hiljaa kovettua sen taakan alla. Koska suru pitää kokea ja elää. Siitä nousee paljon kaunista. Paljon rakkautta ja ymnmärrystä. Suru voi antaa luvan tuntea ja olla oma itsensä. Ehkä sitten kun on aikansa surrut voi  jopa löytää sen onnenkin. Todellisen onnen, jossa myös surulla on sijaa.

Kaikki se kärsii

Rakkaus ei koskaan häviä. Se on lempeä ja se kärsii kaiken. Kenen rakkaus? Ei ainakaan minun. Olen pyöritellyt kohtaa kaiken se kärsii päässäni ja välillä tuntuu, että minulle jää käteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksi. Mutta koska rakastan kaiken analysointia, niin uskon, että tarpeeksi kauan kun miettii, niin voi saada jopa vastauksia! Tästä aiheesta kun kirjoittaa voi silti raapaista vain pintaa. Ja nämä ovat omia ajatuksiani, eikä missään nimessä totuus.

Rakkaudesta kertova Raamatussa oleva tuttu kohta luetaan usein häissä ja se syvimmillään osoittaa sen, mitä rakkaus on ja mihin sillä pyritään. Mutta,  miksi minä en pysty antamaan anteeksi tai olemaan tekemättä toiselle pahasti? Miksi minä aina etsin omaa etuani? Muistammeko tosiaan sen esimerkiksi parisuhteessa ja ylipäätänsä elämässä, että rakkauden yksi määritelmistä on se, että se ei etsi omaansa?

Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa, mutta koska olemme ihmisiä, niin meillä on taipumus epätäydellisyyteen. Voinko sanoa, että rakastan, jos en kuitenkaan kärsi ja jos en kuitenkaan anna anteeksi? Onko rakkaus todellista tai aitoa, jos se loppuu heti, kun toinen osoittaa inhimillisyyttään ja tekee meitä vastaan väärin? Onko oikeus hylätä lähimmäinen, jos itse on ymmärtänyt kohdan, että rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, mutta tuo toinen ei sitä millään ymmärrä? Missä vaiheessa menee raja täydellisen rakkauden kohdalla? Mihin vedetään raja? Jos tämän rajan ylität, niin jätän. Jos tämän rajan ylität, niin en enää anna anteeksi. Kun on raja ylitetty, niin rakkaus ei enää peitä, usko, toivo eikä kärsi. Enää ei käänny poski uudestaan ja uudestaan ottaaksen iskuja vastaan.

Minulla on oikeus luoda itselleni rajat ja määritellä miten minua kohdellaan. Saako minulle siis huutaa, kirota, uhkailla? Saako minua lyödä? No ei saa! Mutta voiko rakkaus antaa sitä anteeksi? Vai pitääkö minun mennä eteenpäin ja etsiä sellaisia ihmisiä ympärilleni, jotka tajuavat näitä rakkauden sääntöjä paremmin? Onko ihmisellä, joka on miljoona kertaa ylittänyt rajani, oikeus tulla rakastetuksi ja oikeus kerta toisensa jälkeen siihen, että rakkauteni antaa anteeksi? Kenen kontolle tämä rakkaus jää jos minä lähden?

Tämän voi kääntää myös toisinpäin. Voinko minä saada anteeksi kaikkea huutoani, uhkailuani ja väärää käytöstäni? Voinko saada anteeksi, jos lyön tai heittelen tavaroita? Voinko saada anteeksi, jos vielä kaiken kukkuraksi tapan jonkun? Kaikki se toivoo ja kaikki se uskoo. Rakkaus. Tämä on ihan todella mielenkiintoinen aihe ja on hyvä punnita omaa rakkauttaan. Me usein luulemme olevamme todella rakastavia ja kestäviä rakkaudessamme, kunnes elämä vetää tiukoille. Tuossa Raamatun kohdassa sanotaan, että kun kaikki muu katoaa, niin rakkaus jää. Millään muulla ei ole merkitystä.

Rakkaus siis kaikessa mahtavuudessaan on jotain, joka valitsee tehdä oikein. Valitsee sen, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Usein puhutaan, että rakkaus on rajoja. Ja sen on hyvä. Mutta onko rajat sitä varten, että jos toinen ei pysykään niissä, niin minun on oikeus hylätä? Ehkä siinä onkin rakkauden hienous. Vaikka mitä ikinä tekisin, vaikka kuinka syvällä kävisin, niin rakkaus kaikessa täydellisyydessään ei ikinä hylkää tai jätä. Ihmisen rakkaus hmm..En usko että se niin hevillä tähän pääsee. Koska ihmisen rakkaus asettaa rajat, ja jos niiden yli mennään, niin lähimmäinen hylätään. Todellinen rakkaus siis kärsii lähimäistään. Todellinen rakkaus ei katsele vain omaa napaansa. Todellinen rakkaus laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Välillä tuntuu, että todellinen rakkaus on unohtuvaa sorttia ihmisten keskuudessa. Olemme niin keskittyneet itseemme ja oman elämämme korjaamiseen, että unohtuu se, että rakkaus on tarkoitettu jaettavaksi. Jeesus on sanonut, että ei se ole mitenkään hienoa, että rakastaa niitä, jotka rakastavat takaisin, vaan siinä on rakkaus, että rakastaa myös niitä, joista et pidä yhtään ja joita jopa vihaat. Voiko asiaa enää voimakkaammin ilmaista? Ja nyt olisi mielenkiintoista kuulla se, että kuinka moni voi sanoa rakastavansa sitä ihmistä, joka on tehnyt elämässäni kaikkein eniten vääryyttä minua kohtaan. Ansaitseeko tämä ihminen rakkautesi? Ikävä kyllä ansaitsee.

Minusta itsestäni ei ole tähän. Usein rukoilen voimia päivääni ja hymyä kasvoilleni. Usein huomaan pohtivani, kuinka inhottavaan ihmiseen juuri törmäsin. Ehkä tässä onkin ideana se, että kun kaivetaan tarpeeksi syvälle, niin huomataan, että todellinen rakkaus vapauttaa minut. Se saattaa vapauttaa jopa vastapuolenkin. Todellinen rakkaus, joka ei muistele kärsimäänsä pahaa ja joka antaa kaiken, huom. kaiken, anteeksi. Itse olen niin äkkipikainen ja pikavihainen, että huomaan usein ajattelevani kostoa niille ihmisille, jotka minua ovat loukanneet. Muistelen sitä kärsimääni pahaa ja tekisi mieli mennä ja pistää asianomaisen auto tuleen ja näin osoittaa se missä minun rajani kulkee. Olkaa kuitenkin huoleti. Kanssani voi vielä olla tekemisissä. En ole vielä kenenkään autoa tuikannut tuleen. Mutta voi hyvänen aika kun joskus tekisi mieli oikeasti antaa toisen kuulla kunniansa!

Rakkauden ei tarvitse sallia kaikkea, koska rakkaus erottaa sen, mikä on oikein. Se ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Itselleni totuus tulee Sanasta, niin kuin rakkauden määritelmäkin. Siksi tämä ympäripyöreä puhe rakkaudesta, joka sallii kaiken, on väärin. Rakkauden ei kuitenkaan tarvitse hylätä ihmistä, jos tämä toimii väärin. Se antaa anteeksi. Se voi asettaa rajat, mutta se ei ikinä hylkää. Joskus tietysti vastapuoli ei ymmärrä toimia oikein ja itse ei enää siedä enempää, niin ehkä se silloin johtaa toimenpiteisiin. Ja väärin tekemisellä on seuraamukset, mutta voiko yli niidenkin rakastaa? On vaikeaa ajatella vastausta siihen, että milloin hylätään ystävä, perheenjäsen tai puoliso. Milloin ei enää pidä kärsiä. Missä vaiheessa usko toiseen loppuu. Täydellisen rakkauden mukaan ei koskaan. Siksi on hyvä, jos ei tuomitse esim. väkivaltaisessa suhteessa olevaa ihmistä. Kaikilla kun on oma käsitys omasta kyvystään rakastaa. On helppo huudella toiselle mikä on oikein ja mikä väärin, mutta kun miettii tätä Raamatun kohtaa täydellisestä rakkaudesta, saa se hiljaiseksi. Jos tähän on pyrkimys, niin moni meistä on jäänyt rannalle ruikuttamaan.

Minä en ole täydellisen lempeä, mutta joka päivä rukoilen lisää lempeyttä. Lisää tätä ihmeellistä rakkautta. Toivoisin niin, että voisin olla ihminen, joka ei hylkää silloin kun pahin tapahtuu. Toivoisin niin, että kärsisin kaiken. Mutta sitten sitä miettii, onko elämäni tarkoitus joka päivä kärsiä muita vai onko tarkoitus olla onnellinen? Toisaalta jos rakkaus ei etsi omaansa, niin luultavasti on niin, että saan enemmän onnea siitä, että tuotan lähimmäiselleni onnea, kuin siitä, että etsisin aina omaa etuani. On mahtavaa huomata, että asioissa on niin monia puolia. Itse haluan kuitenkin luottaa siihen, että täydellinen rakkaus kärsii kaiken eikä etsi omaa etuaan. Jos tätä ei olisi, niin minä palaisin kaikista pahoista teoistani. Ei minulla olisi mitään toivoa. Koska ilman Jumalan rakkautta, minussa ei ole yhtään rakkautta, tekisin ympärillä olevien ihmisten elämästä sietämätöntä. Vaikka sitä teen usein nytkin, mutta onneksi on usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus.