Suruni mitta

Eiköhän olisi jo aika mennä eteenpäin? Unohtaa menneet, keskittyä tulevaan ja olla onnellinen? Eikö olisi aika lakata suremasta? Olisiko jo aika antaa mennä, hyväksyä ja unohtaa - luovuttaa.. En tiedä kuinka moni on kuullut samantapaisia lausahduksia käytettävän silloin kun surettaa. Kuinka moni on huomannut, että me ihmisenä usein määrittelemme toistemme surun pituutta ja mittaa. Aivan kuin suru olisi litran mitta, josta voi katsoa, että nyt on enää desi jäljellä ja pitäisi alkaa keskittyä tulevaan ja mennä eteenpäin. Harmi vain se, että usein se mitta on meidän omamme, jolla me määrittelemme myöskin toisen ihmisen tarpeet ja laskemme sillä toisen ihmisen tunteita ja niiden määrää. Vaikka kaikella rakkaudella ja välittämisellämme koitamme saada toista ihmistä eteenpäin ja paremmalle mielelle, kasaamme vain enemmän taakkaa ja ehkä kiellämme lopulta sen kallisarvoisen tunteen kokonaan.

Mikä on ihmisen surun mitta? Onko olemassa jokin sääntö, kuinka kauan saa surra tiettyä asiaa? No ei tietenkään! Mutta silti meiltä kaikilta löytyy usein tällainen mitta, jonka avulla me toiselle ihmiselle kerromme, kuinka kauan hänellä on aikaa vielä jäljellä. Nyt pitää ryhdistäytyä! Nyt pitää lopettaa sureminen! Nyt pitää jo vihdoin mennä eteenpäin. Ja kaiken kruunaa se kaunis lause: minä vain haluan että sinä olet onnellinen. Niin, onnellinen. Eikö se ole se ihmisen tärkein taito? Olla onnellinen. Ei siis surullinen vaan onnellisuus. Pois se paha suru! Se on huono tunne. Pitää olla onnellinen. Kuulostaa todella kauniilta, mutta entä jos se ei olekaan kaikki, mitä ihmisen kuuluu olla ja tuntea. Entä jos suru onkin osa ihmisyyttä ja osa elämää?

Meidän on vaikeaa kohdata toisen ihmisen surua. Lapsenakin meille sanotaan, että älä itke, ei ole mitään hätää. Kuulostaa kauniilta, taas. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Miksi mittaamme toisen surua? Miksi emme anna itkeä kun itkettää? Tekeekö se ihmisestä heikon? Onko itku pahasta. Älä itke..Tehdään jotain muuta, niin tulee parempi mieli. Ja PAM, siinä opitaan, ettei elämässä ole tilaa surulle. Tai sitten sanotaan, että isot tytöt tai pojat eivät itke. Ja taas kätketään kovuuteen se tärkeä suru. Suru, joka voisi opettaa meille niin paljon ihmisyydestä ja heikkoudesta.

Olen miettinytja huomannut, että omassa elämässäni se, että en ole saanut ja osannut surra, on tuonut tilalle kovuutta. Teflon-pinnan, joka jättää sisälleen kärsivän ihmisen. Se, että ei ole tilaa surulle saattaakin kasvattaa kovia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kovettuneita omille ja siten myös toisten tunteille. Jotka näennäisesti ystävällisesti taputtelevat selkään tai halaavat ja lupaavat, että kaikki menee hyvin. Nyt vain eteenpäin ja kyllä se siitä. Usein tällainen ihminen on itse unohtanut surra. Ei ole ehkä saanut itkeä itkujaan pienenä ja isona sitten ei enää tiedäkään miten tehdä niin. Me voimme myös sallia hetken surun, mutta entä jos se kestääkin vuosia tai läpi elämän? Saako sitä kantaa mukanaan? Saako suurta menetystä itkeä vielä vanhana? Vai tapahtuuko siinä niin, että vuosien varrella suru loppuu ja tilalle tulee onni ja tyytyväisyys? Entä jos ihmisen tuleekin oppia elämään kaikkien tunteiden kanssa? Sekä surun että ilon, murheen ja riemun. Miksi olemme niin innokkaita tarjoamaan näitä mittakuppeja lähimmäisillemme, joiden avulla he voivat sitten mitata oman surunsa määrän?

Elämässä on paljon asioita, joille ei voi mitään. Niitä ei voi estää, ne vain tapahtuvat. Me kuitenkin voimme asennoitua oikein ja siten määritellä omaa elämäämme. En usko että itku ja ahdistus tekevät päivittäisinä annoksina vuosikausia hyvää. Mutta uskon, että on hyvä tiedostaa, että elämämme koostuu näistäkin. Luulen, että suuri suru kaipaa rinnalleen kuulevan ja tuntevan ihmisen. Se ei kaipaa sitä, että käsketään kuivaamaan kyyneleet. Se kaipaa rakkautta ja hellyyttä. Vaikkei sitä aina ymmärrä, niin voi riittää, että vain on lähellä. Se ei kaipaa vastauksia, koska niitä ei yksinkertaisesti aina ole.

Meillä on suuri into antaa vastauksia. Ja me teemme sen, koska me välitämme. Uskon kuitenkin, että ihminen joka on käsitellyt ja kokenut suuren surun, ymmärtää paremmin sitä, että vastauksia ei aina ole. On vain aikaa, joka pieninä annoksina huuhtoo surun kyyneleitä pois. Välillä suru saattaakin olla pois hetken, kunnes se taas pyyhkäisee yli. Ei siihen auta rauhoittavat, ei melu, ei juhliminen, ei se, että kiinnittää ajatukset muualle. Ne kaikki vaan iskevät nauloja surun arkkuun, kunnes se vuosien jälkeen avataan ja sitä huomaa, että kaikki ne tunteet ovat olleet mukanani koko tämän ajan. Ne ovat vain tulleet esiin toisenlaisena tuskana tai vahingoittavana käytöksenä.

Luulen, että suru pitää ottaa mukaan. Jos on menettänyt jonkun rakkaan ja läheisen, niin luulen, että niitä vuosia, joina hänet sai pitää, ei pysty pyyhkimään pois. Ne kuuluvat elämään. Me käytämme paljon aikaa unohtaaksemme. Me kulutamme paljon energiaa, kun hakkaamme nauloja surumme arkkuun. Mitä meille on tapahtunut, on osa meitä. Ei se pyyhkiydy pois. Elämämme on arvokas. Monta pahaa ja surullista asiaa on saattanut tapahtua, mutta se kaikki tekee meistä tuntevan ihmisen. Ehkä hieman ymmärtäväisemmän. Mielestäni suru ei ole pahasta. Sureva sydän on tunteva sydän. Jos on pelkkää iloa ja onnea, niin jokin saattaa olla rikki. Muistaako sellainen sydän toisen ihmisen surun? Pystyykö se koskaan ymmärtämään edes hiukan sitä? Uskon, että moni joka haluaa unohtaa ja peittää, voi pikku hiljaa kovettua sen taakan alla. Koska suru pitää kokea ja elää. Siitä nousee paljon kaunista. Paljon rakkautta ja ymnmärrystä. Suru voi antaa luvan tuntea ja olla oma itsensä. Ehkä sitten kun on aikansa surrut voi  jopa löytää sen onnenkin. Todellisen onnen, jossa myös surulla on sijaa.