Häpeän valtakunta

Tekee mieli painaa katse alas, ettei kukaan vaan pääse mulkaisemaan tai muuten vaan katsomaan halveksivasti. Taas tuli tehtyä väärin ja tuntuu siltä että kaikki tietävät. Hävettää kauheasti ja ei kai tässä auta muuta tehdä kuin hävetä, kun muutkin siihen niin innokkaasti kannustavat. Eikös se niin ole, että silloin kun onnistaa, niin on selkään taputtelijoita, mutta kun menee huonosti, saa vain arvostelevia katseita ja tuomitsevia lausuntoja.

Ollaan me ihmiset niin ihania ja toisiamme tukien täällä kuljemme! Vai? Olen tässä pitkään pohdiskellut häpeää ja eräs kuuluisa suomalainen sanoikin taannoin yleisradion haastattelussa juuri häpeän olevan ihmisen pahimpia vihollisia. Hyi häpeä! Häpeä vähän! Häpeätkös! Tää on niin hävettävää! jne..Häpeää sitoo meitä tiukkaan otteeseensa, joitain ihmisiä päivittäin. Jotkut elävät vieläkin nuoruutensa häpeässä. Toiset ovat täysin toimintakyvyttömiä, koska häpeävät itseään ja tekemisiään.

Pienenä meidät opetettiin häpeämään. Olenkin miettinyt, onko se hyvä vaiko huono asia. Täytyykö virheitään hävetä vaiko katua? Tarvitseeko niitä enää miettiä ja kantaa sen jälkeen kun on jo saanut anteeksi. Ehkä häpeä kasvaakin silloin, kun virheitään ei saakaan anteeksi ja niistä saatetaan aina silloin tällöin muistutella. Ihminen alkaa pelätä epäonnistumista, koska se saa aikaan häpeää ja mahdollisesti toisten vihaa ja ylenkatsetta. Mutta eikö juuri epäonnistuminen opeta meille miten onnistua! Ajattelen, että ihmisen sydän kasvaa silloin hyvällä maaperällä, kun se tietää sen, että jos teen väärin, saan anteeksi ja minua rakastetaan. Häpeä ja viha sitoo, mutta rakkaus vapauttaa.

Toivoisin jotenkin, että lasten ei tarvitsisi kantaa häpeää. Häpeää siitä, että he ovat erilaisia, ehkä pullukoita, käyttävät silmälaseja, köyhiä, omanlaisiaan, sairaita..Meillä on sanomattomia normeja, ja jos niihin ei asetu, niin tulisi hävetä! Inhoan itse sanaa valistus. Jollakin on siis otsaa tulla ja valistaa minua kaikennäköisistä vaaroista. Asettua minua korkeammalle ja kertoa miten ei saisi tehdä. Keinoja heillä ei ole antaa, miten selvitä vaikeiden asioiden ja häpeän yli, mutta sen he osaavat sanoa, että tiedätkös kuinka väärin teetkään.

Voisin sanoa, että asia on minua lähellä, koska inhoan sitä että toista ihmistä painetaan alas ja pienestä pitäen olen halunnut pitää heikkojen puolta. MUTTA olen myös itse arvostellut ja tuominnut toisia minkä kerkeän. Olen ihmetellyt kun ihmiset eivät ylety minun normeihini ja katsonut heitä pitkin nenänvartta. Olen toivonut, että he häpeäisivät käytöstään ja sitä mitä ovat! Olen tuntenut vihaa ihmistä kohtaan, kun hän on niin heikko, että aina lankeaa samaan syntiin tai väärään tekoon. Olen vihaten ja YLPEÄSTI katsonut pettäjää, tupakoitsijaa, juoruajaa, alkoholistia, eronnutta ja muuten vain langennutta. En koskaan ole ajatellut, että ehkä tällainen ihminen tarvitsee myötätuntoa ja sitä, että häntä kohdellaan niin kuin toivoisin minua kohdeltavan.

Terveydenhoitajana huomaa sen, että muutos ei tapahdu sillä että haukkuu asiakkaan. Tai vaatii asioita tapahtuvan. Puhutaan asiakaslähtöisestä työskentelymallista ja  mielestäni se on hyvä termi. Lisäksi puhutaan ihmislähtöisestä kohtaamisesta. Kuka nyt sitä jaksaa kuunnella kun kehutaan vaikka itseään ja kehoitetaan muitakin toimimaan niin kuin itse toimii, koska on vaan nyt niin älyttömän hyvä ja hieno ihminen.

Häpeän aihe on laaja ja erittäin mielenkiintoinen. Olen huomannut seurakunnassa koko ikäni olleena, että  kirkon seinien sisälle mahtuu paljon häpeää. Itsekin kasvoin häpeään. Kunpa vaan en tekisi väärin. Pelkäsin koko ajan kovaa rangaistusta tai vähintäänkin sitten helvettiä, jos nyt satuin lankeamaan. Meni kauan tajuta se, että meillä on oikeudenmukainen Jumala, joka armahtaa. Seurakunnassa me ihmiset emme vain osoita sitä. Me oikeasti liian usein haluamme tuomita. Auta armias jos teet väärin. Se kyllä huomataan ja muistetaan. Kuvittele tilanne. Teit juuri pahan synnin ja seurakunta on nähnyt sen seuraukset. Mitä tapahtuu? Ihmiset tulevat ja kertovat, että ei noin saa tehdä. Ja tietysti siitä puhutaan selkäsi takana. Sitten häpeä kasvaa ja tunnet, että et kuulu joukkoon. Pohdit, että sinulla ei ole voimaa muutokseen. Ihmiset eivät siihen auta, he vain katsovat sinua kurjaa nenänvarttaan pitkin ja huokaavat puolestasi rukouksen, jos jaksavat. Huomaat erilaisuutesi, sinua ei tähän joukkoon oteta vastaan.

Eikö meidän pitäisi seurakunnassa tarjota muutosta. Auttaa siihen ja tukea matkalla. Harva ihminen haluaa tehdä koko ajan elämässään virheitä. Jos jollain ihmisellä on vastaus toisen ihmisen ongelmaan, niin eikö hänen tulisikin auttaa. Ehkä tässä juuri onkin seurakunnan ongelman ydin. On niin helppo tuomita virheet ja tuottaa ihmiselle häpeää. Mutta ei ole antaa ihmisille keinoja päästä irti vaikeista tilanteista, kun ei oikeasti itse huomaa, että enhän minäkään mikään täydellinen ole. Luulen, että juuri täydelliset ihmiset tuomitsevat. Kun taas ne, jotka ovat kokeneet Jumalan armon eivät sitä tee. he tietävät ettei ihminen itse millään voi mitään ansaita.

Haluaisin nähdä seurakunnan sellaisena paikkana jonne ihminen voi tulla virheineen ja jossa kannustetaan muutokseen. Kuljetaan yhdessä muutosta kohti, hyvää elämää kohti. Siellä olisi ihanaa tunnustaa tehneensä jonkin asian väärin, esimerkiksi loukanneensa toista, koska siellä annetaan anteeksi. Toivoisin, että itse osaisin pyytää ja antaa anteeksi, ettei minun takiani tarvitsisi kokea häpeää. Ettei tarvitsisi sanoa, että kun tuo Janika aina katsoo niin oudosti. Mitäköhän taas tein väärin. (No, sitä outoutta voi olla vaikea poistaa, mutta teen parhaani!) Olisimmepa ihmisiä ihmisille. Langenneita, väsyneitä, väärässä olevia, mutta kuitenkin täynnä toivoa ja iloa paremmasta huomisesta ja onnellisia siitä, että meillä on toisemme. Meillä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse hävetä, vaan saa olla juuri sellainen kuin on. Täydellinen oma itsensä. Se tuntuu hyvältä ja sen voimalla jaksaa jatkaa eteenpäin!