Minä vastaan muut

Näin tässä kuvan, jossa oli 50?-luvun nainen kuvattuna ja tekstinä luki, että oletko koskaan katsonut jotain ihmistä ja heti ollut ärsyyntynyt. Surullisella tavalla mielenkiintoinen kommentti. Maailma on täynnä ärsyttäviä ihmisiä. Heidän tyylinsä, puhetapansa, ulkonäkönsä, statuksensa ja ylipäätänsä elämänsä ärsyttää meitä.

Itse huomaan sen, kun olen jalan liikkeellä, niin inhoan autoilijoita. Mitä törppöjä! Kun ajan autoa ihmettelen, että mistä nuo jalankulkijat ovat hakeneet aivonsa. Ja pyöräilijät inhoavat varmaan kaikkea mikä liikkuu. Mistä tämä inho tulee? Kai sen voisi ainakin osittain sillä selittää, että piirtää ympyrän ja sen keskelle pisteen. Nimetään tämä piste navaksi. Oma napani! Vaalin sitä ja sen kunniaa ja kaikki muu ympärillä, jotka sitä uhkaavat, saavat kuulla kunniansa.

Usein toista ihmistä kuulee kutsuttavan peiliksi. Hän heijastelee olemustamme ja reaktioitamme. Ärsyttävää? Kyllä. Miksiköhän kaikki ympärilläni ja seurassani ovat niiiin ärsyttäviä? Yksi hienoimmista ja vaikeimmista meille annetuista käskyistä on seuraava: Tee toiselle niin kuin haluaisit hänen tekevän sinulle. Olen huomannut, että yksi vaikeimmista asioista ihmiselle on ajatella asioita toisen ihmisen kannalta. Miettiä, miltä toisesta tuntuu. Uskon, että tämä on mahdollista vain silloin, kun asettaa itsensä sen toisen ihmisen asemaan ja tilalle.

Tietysti aina löytyy niitä sankareita, jotka menevät läpi harmaan kiven ja ovat vieressä huutamassa, että se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Niitä jotka laskelmoivat toisen kärsimyksen vähäiseksi ja oikeuttavat pilkan, haukkumisen ja vertailun. Minusta tuntuu siltä että ihminen, joka pilkkaa toista, on kokenut sellaista käytöstä itsekin. Tällainen ihminen ei pysty antamaan toiselle ihmiselle arvoa ja suurin salaisuus tässä on varmaankin se, että hän ennen kaikkea ei kykene todella arvostamaan itseään. Jos tekisimme muille, niin kuin haluaisimme meitä itseämme kohdeltavan, olisiko maailma parempi paikka? Nykyisillä voimavaroilla näin ei varmaan koskaan tule tapahtumaan. Koska se ihminen, jota olemme katsoneet ja heti ärsyyntyneet jo ihan pelkästä vilkaisusta, olemme me itse.

Kuinka moni oikeasti nousee aamulla sängystä, vilkaisee peiliin, ja huokaa syvään ja raskaasti: taas tuon kanssa minun pitää tämä päivä aloittaa. Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen vihaa ja inhoa itseä kohtaan. Jos ihminen on itsensä pahin vihollinen, niin ei ole mikään ihme, että koko maailma on sodassa. Kaikki inhoaa toisiaan ja toisen ihmisen arvostus on niin vaikeaa.

Tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän ja RAKASTA lähimmäistä niin kuin itseäsi. Joka on oppinut rakastamaan itseään ja näkemään arvokkuutensa, hänen on mahdollista rakastaa myös toista. Olen huomannut, että sellainen ihminen, jolla riittää rakkautta annettavaksi muille, on usein tyytyväinen itseensä. Se onkin sitten jo ihan toinen kysymys, että voiko sydämestään antaa toiselle puhdasta rakkautta, jos ei pidä edes itsestään? Onko se mahdollista?

Minkä kuvan äiti tai isä antaa lapsilleen, kun he puhuvat itsestään alentuvaan sävyyn? Ei minusta ole mihinkään. Yleensä lapsi oppii ennemmin tai myöhemmin sen, että peilikuvaa kuuluu vihata ja on oikein arvostella omaa kehoaan ja sanoa ääneen, ettei minusta ole mihinkään. Se on niin vaikeaa, mutta ehkä meidän tulisi aloittaa siitä, että kehumme ja kannustamme itseämme. Ja kun sen olemme oppineet, niin voimme alkaa kehua ja kannustaa lähimmäistämme.

Mielestäni olisi jo aika meidän ”nöyrien”  ja salaa kateellisten suomalaistenkin alkaa arvostamaan itseämme. Kehumaan peilikuvaa. Onko se ylpeyttä? Ei taida olla. On surullista, jos se pisin sota, jossa tulemme koskaan olemaan, on sota itseämme vastaan. Samalla enemmin tai myöhemmin, se muuttuu sodaksi toisiamme vastaan. Lapsiamme, vanhempiamme, puolisoamme ja ystäviämme vastaan. Koska monesti me todellakin kohtelemme lähimmäistämme niin kuin kohtelemme itseämme. Hyvässä ja pahassa.