Jumala on

Kukaan toinen ei tule koskaan taistelemaan onnellisuutemme ja huomiomme vuoksi niin kuin Jeesus

Kukaan toinen ei tule koskaan näkemään niin paljon vaivaa kuin Hän näkee. 

Iloitsen siitä, että olen oppinut luottamaan ja uskomaan Jumalan hyvyyteen silloin, kun kaikki muu on riisuttu pois.

Kun elämä vain on. 

Kun siinä ei ole mitään erikoista. 

Silloin, kun en ole oikeastaan saavuttanut yhtään mitään ja toiveet ovat jääneet toteutumatta.

Iloitsen siitä, kun Jumalan hyvyyttä ei voi kiinnittää maalliseen. 

Ei saavutuksiin, ei onnellisuuteen, mikä tulee ulkoisista asioista. Ei siihen, että uskon hyvyyteen vain silloin, kun Jumala täyttää toiveeni.

Iloitsen siitä, että vaikka vielä en näe, enkä ole saavuttanut unelmiani, niin voin uskoa Jumalan hyvyyteen. 

Koen hänen mahtavan läsnäolonsa juuri silloin, kun itsessäni ei ole mitään.

Kun ennen ajatelin, että hyvyys ilmenee siinä, että minulla on asiat hyvin. Että hyvyys ja hänen ystävyytensä ovat luonani vain silloin, kun menestyn ja olen tehnyt oikein. 

Rakastan häntä, koska hän rakasti ensin. 

Rakastan häntä, koska hän käskee olemaan murehtimatta siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Rakastan häntä, koska hän haluaa antaa minulle aihetta iloon, vaikka ulkoisesti näyttää siltä, että on vain itkua jäljellä.

Rakastan häntä, koska tiedän, että hiuskaan ei päästäni putoa, ilman että hän sen tietäisi.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että vaikka kaikki muu hajoaa, niin voin luottaa aina siihen, että minun elämäni hänessä ei horju.

Minä iloitsen siitä, että silloin kun eniten pelkään, pelkään ja murehdin, on Hän luonani ja käskee pelon väistyä. 

Hän suree silloin, kun näkee syvän suruni.

Hän on nähnyt itkuni ja tuskani.

Ottanut lukemattomia kertoja minut syliinsä niinä hetkinä.

Kun muut ovat pettäneet, niin hän on aina tullut juosten paikalle.

Etsinyt käsiinsä, kertonut kuinka rakas olen ja kuinka häneen sattuu kun minua sattuu.

Rakastan sitä hänessä, että olen saanut itkeä, olen saanut olla voimaton ja vailla toivoa.

Olen saanut tuntea tunteeni, kohdata vihani ja särkyä hiljaa.

Olen saanut nähdä hänen tekonsa.

Olen saanut nähdä sen, että hän tekee kaikkensa ollakseen kanssani. Vaikka en itselleni ole arvoa antanut, niin hän taistelee huomiostani.

Hän on taistellut sen eteen, että saisi olla kanssani.

Hän taistelee sen eteen, että löytäisin onneni hänen kanssaan.

Silloin kun minut on hylätty, hän teki kaikkensa muistuttaakseen minulle, että olen ihana ja hän janoaa seuraani.

En ole missään kohdannut suurempaa rakkautta!

En ole koskaan nähnyt rakastavampaa katsetta. 

En ole koskaan ollut hyväksytympi.

Koska silloin kun tipuin, silloin kun kaaduin, silloin kun arvoni ihmisten silmissä otettiin pois, kun en enää itsekään pitänyt itsestäni, tuli Hän.

Hän hymyili minulle ja ihaili minua. 

Ihmetteli kuinka kaunis olen.

Kertoi kuinka arvokas ja korvaamaton olen.

Kuinka hän ei koskaan päästä minua käsistään, kuinka häpeälle ei ole sijaa.

Siksi minä iloitsen. 

Olen nähnyt rakkaani kasvot. Olen nähnyt ne silmät, jotka kannustavat eteenpäin.

Olen kohdannut hänet, jonka vuoksi elämälläni on toivo.

Kukaan ei riistä minulta arvoani pois enää, koska hän kertoi minulle yhden suurimmista salaisuuksista: Olen aina ollut arvokas - Hänen silmissään.

Suruni mitta

Eiköhän olisi jo aika mennä eteenpäin? Unohtaa menneet, keskittyä tulevaan ja olla onnellinen? Eikö olisi aika lakata suremasta? Olisiko jo aika antaa mennä, hyväksyä ja unohtaa - luovuttaa.. En tiedä kuinka moni on kuullut samantapaisia lausahduksia käytettävän silloin kun surettaa. Kuinka moni on huomannut, että me ihmisenä usein määrittelemme toistemme surun pituutta ja mittaa. Aivan kuin suru olisi litran mitta, josta voi katsoa, että nyt on enää desi jäljellä ja pitäisi alkaa keskittyä tulevaan ja mennä eteenpäin. Harmi vain se, että usein se mitta on meidän omamme, jolla me määrittelemme myöskin toisen ihmisen tarpeet ja laskemme sillä toisen ihmisen tunteita ja niiden määrää. Vaikka kaikella rakkaudella ja välittämisellämme koitamme saada toista ihmistä eteenpäin ja paremmalle mielelle, kasaamme vain enemmän taakkaa ja ehkä kiellämme lopulta sen kallisarvoisen tunteen kokonaan.

Mikä on ihmisen surun mitta? Onko olemassa jokin sääntö, kuinka kauan saa surra tiettyä asiaa? No ei tietenkään! Mutta silti meiltä kaikilta löytyy usein tällainen mitta, jonka avulla me toiselle ihmiselle kerromme, kuinka kauan hänellä on aikaa vielä jäljellä. Nyt pitää ryhdistäytyä! Nyt pitää lopettaa sureminen! Nyt pitää jo vihdoin mennä eteenpäin. Ja kaiken kruunaa se kaunis lause: minä vain haluan että sinä olet onnellinen. Niin, onnellinen. Eikö se ole se ihmisen tärkein taito? Olla onnellinen. Ei siis surullinen vaan onnellisuus. Pois se paha suru! Se on huono tunne. Pitää olla onnellinen. Kuulostaa todella kauniilta, mutta entä jos se ei olekaan kaikki, mitä ihmisen kuuluu olla ja tuntea. Entä jos suru onkin osa ihmisyyttä ja osa elämää?

Meidän on vaikeaa kohdata toisen ihmisen surua. Lapsenakin meille sanotaan, että älä itke, ei ole mitään hätää. Kuulostaa kauniilta, taas. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Miksi mittaamme toisen surua? Miksi emme anna itkeä kun itkettää? Tekeekö se ihmisestä heikon? Onko itku pahasta. Älä itke..Tehdään jotain muuta, niin tulee parempi mieli. Ja PAM, siinä opitaan, ettei elämässä ole tilaa surulle. Tai sitten sanotaan, että isot tytöt tai pojat eivät itke. Ja taas kätketään kovuuteen se tärkeä suru. Suru, joka voisi opettaa meille niin paljon ihmisyydestä ja heikkoudesta.

Olen miettinytja huomannut, että omassa elämässäni se, että en ole saanut ja osannut surra, on tuonut tilalle kovuutta. Teflon-pinnan, joka jättää sisälleen kärsivän ihmisen. Se, että ei ole tilaa surulle saattaakin kasvattaa kovia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kovettuneita omille ja siten myös toisten tunteille. Jotka näennäisesti ystävällisesti taputtelevat selkään tai halaavat ja lupaavat, että kaikki menee hyvin. Nyt vain eteenpäin ja kyllä se siitä. Usein tällainen ihminen on itse unohtanut surra. Ei ole ehkä saanut itkeä itkujaan pienenä ja isona sitten ei enää tiedäkään miten tehdä niin. Me voimme myös sallia hetken surun, mutta entä jos se kestääkin vuosia tai läpi elämän? Saako sitä kantaa mukanaan? Saako suurta menetystä itkeä vielä vanhana? Vai tapahtuuko siinä niin, että vuosien varrella suru loppuu ja tilalle tulee onni ja tyytyväisyys? Entä jos ihmisen tuleekin oppia elämään kaikkien tunteiden kanssa? Sekä surun että ilon, murheen ja riemun. Miksi olemme niin innokkaita tarjoamaan näitä mittakuppeja lähimmäisillemme, joiden avulla he voivat sitten mitata oman surunsa määrän?

Elämässä on paljon asioita, joille ei voi mitään. Niitä ei voi estää, ne vain tapahtuvat. Me kuitenkin voimme asennoitua oikein ja siten määritellä omaa elämäämme. En usko että itku ja ahdistus tekevät päivittäisinä annoksina vuosikausia hyvää. Mutta uskon, että on hyvä tiedostaa, että elämämme koostuu näistäkin. Luulen, että suuri suru kaipaa rinnalleen kuulevan ja tuntevan ihmisen. Se ei kaipaa sitä, että käsketään kuivaamaan kyyneleet. Se kaipaa rakkautta ja hellyyttä. Vaikkei sitä aina ymmärrä, niin voi riittää, että vain on lähellä. Se ei kaipaa vastauksia, koska niitä ei yksinkertaisesti aina ole.

Meillä on suuri into antaa vastauksia. Ja me teemme sen, koska me välitämme. Uskon kuitenkin, että ihminen joka on käsitellyt ja kokenut suuren surun, ymmärtää paremmin sitä, että vastauksia ei aina ole. On vain aikaa, joka pieninä annoksina huuhtoo surun kyyneleitä pois. Välillä suru saattaakin olla pois hetken, kunnes se taas pyyhkäisee yli. Ei siihen auta rauhoittavat, ei melu, ei juhliminen, ei se, että kiinnittää ajatukset muualle. Ne kaikki vaan iskevät nauloja surun arkkuun, kunnes se vuosien jälkeen avataan ja sitä huomaa, että kaikki ne tunteet ovat olleet mukanani koko tämän ajan. Ne ovat vain tulleet esiin toisenlaisena tuskana tai vahingoittavana käytöksenä.

Luulen, että suru pitää ottaa mukaan. Jos on menettänyt jonkun rakkaan ja läheisen, niin luulen, että niitä vuosia, joina hänet sai pitää, ei pysty pyyhkimään pois. Ne kuuluvat elämään. Me käytämme paljon aikaa unohtaaksemme. Me kulutamme paljon energiaa, kun hakkaamme nauloja surumme arkkuun. Mitä meille on tapahtunut, on osa meitä. Ei se pyyhkiydy pois. Elämämme on arvokas. Monta pahaa ja surullista asiaa on saattanut tapahtua, mutta se kaikki tekee meistä tuntevan ihmisen. Ehkä hieman ymmärtäväisemmän. Mielestäni suru ei ole pahasta. Sureva sydän on tunteva sydän. Jos on pelkkää iloa ja onnea, niin jokin saattaa olla rikki. Muistaako sellainen sydän toisen ihmisen surun? Pystyykö se koskaan ymmärtämään edes hiukan sitä? Uskon, että moni joka haluaa unohtaa ja peittää, voi pikku hiljaa kovettua sen taakan alla. Koska suru pitää kokea ja elää. Siitä nousee paljon kaunista. Paljon rakkautta ja ymnmärrystä. Suru voi antaa luvan tuntea ja olla oma itsensä. Ehkä sitten kun on aikansa surrut voi  jopa löytää sen onnenkin. Todellisen onnen, jossa myös surulla on sijaa.

Kaikki se kärsii

Rakkaus ei koskaan häviä. Se on lempeä ja se kärsii kaiken. Kenen rakkaus? Ei ainakaan minun. Olen pyöritellyt kohtaa kaiken se kärsii päässäni ja välillä tuntuu, että minulle jää käteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksi. Mutta koska rakastan kaiken analysointia, niin uskon, että tarpeeksi kauan kun miettii, niin voi saada jopa vastauksia! Tästä aiheesta kun kirjoittaa voi silti raapaista vain pintaa. Ja nämä ovat omia ajatuksiani, eikä missään nimessä totuus.

Rakkaudesta kertova Raamatussa oleva tuttu kohta luetaan usein häissä ja se syvimmillään osoittaa sen, mitä rakkaus on ja mihin sillä pyritään. Mutta,  miksi minä en pysty antamaan anteeksi tai olemaan tekemättä toiselle pahasti? Miksi minä aina etsin omaa etuani? Muistammeko tosiaan sen esimerkiksi parisuhteessa ja ylipäätänsä elämässä, että rakkauden yksi määritelmistä on se, että se ei etsi omaansa?

Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa, mutta koska olemme ihmisiä, niin meillä on taipumus epätäydellisyyteen. Voinko sanoa, että rakastan, jos en kuitenkaan kärsi ja jos en kuitenkaan anna anteeksi? Onko rakkaus todellista tai aitoa, jos se loppuu heti, kun toinen osoittaa inhimillisyyttään ja tekee meitä vastaan väärin? Onko oikeus hylätä lähimmäinen, jos itse on ymmärtänyt kohdan, että rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, mutta tuo toinen ei sitä millään ymmärrä? Missä vaiheessa menee raja täydellisen rakkauden kohdalla? Mihin vedetään raja? Jos tämän rajan ylität, niin jätän. Jos tämän rajan ylität, niin en enää anna anteeksi. Kun on raja ylitetty, niin rakkaus ei enää peitä, usko, toivo eikä kärsi. Enää ei käänny poski uudestaan ja uudestaan ottaaksen iskuja vastaan.

Minulla on oikeus luoda itselleni rajat ja määritellä miten minua kohdellaan. Saako minulle siis huutaa, kirota, uhkailla? Saako minua lyödä? No ei saa! Mutta voiko rakkaus antaa sitä anteeksi? Vai pitääkö minun mennä eteenpäin ja etsiä sellaisia ihmisiä ympärilleni, jotka tajuavat näitä rakkauden sääntöjä paremmin? Onko ihmisellä, joka on miljoona kertaa ylittänyt rajani, oikeus tulla rakastetuksi ja oikeus kerta toisensa jälkeen siihen, että rakkauteni antaa anteeksi? Kenen kontolle tämä rakkaus jää jos minä lähden?

Tämän voi kääntää myös toisinpäin. Voinko minä saada anteeksi kaikkea huutoani, uhkailuani ja väärää käytöstäni? Voinko saada anteeksi, jos lyön tai heittelen tavaroita? Voinko saada anteeksi, jos vielä kaiken kukkuraksi tapan jonkun? Kaikki se toivoo ja kaikki se uskoo. Rakkaus. Tämä on ihan todella mielenkiintoinen aihe ja on hyvä punnita omaa rakkauttaan. Me usein luulemme olevamme todella rakastavia ja kestäviä rakkaudessamme, kunnes elämä vetää tiukoille. Tuossa Raamatun kohdassa sanotaan, että kun kaikki muu katoaa, niin rakkaus jää. Millään muulla ei ole merkitystä.

Rakkaus siis kaikessa mahtavuudessaan on jotain, joka valitsee tehdä oikein. Valitsee sen, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Usein puhutaan, että rakkaus on rajoja. Ja sen on hyvä. Mutta onko rajat sitä varten, että jos toinen ei pysykään niissä, niin minun on oikeus hylätä? Ehkä siinä onkin rakkauden hienous. Vaikka mitä ikinä tekisin, vaikka kuinka syvällä kävisin, niin rakkaus kaikessa täydellisyydessään ei ikinä hylkää tai jätä. Ihmisen rakkaus hmm..En usko että se niin hevillä tähän pääsee. Koska ihmisen rakkaus asettaa rajat, ja jos niiden yli mennään, niin lähimmäinen hylätään. Todellinen rakkaus siis kärsii lähimäistään. Todellinen rakkaus ei katsele vain omaa napaansa. Todellinen rakkaus laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Välillä tuntuu, että todellinen rakkaus on unohtuvaa sorttia ihmisten keskuudessa. Olemme niin keskittyneet itseemme ja oman elämämme korjaamiseen, että unohtuu se, että rakkaus on tarkoitettu jaettavaksi. Jeesus on sanonut, että ei se ole mitenkään hienoa, että rakastaa niitä, jotka rakastavat takaisin, vaan siinä on rakkaus, että rakastaa myös niitä, joista et pidä yhtään ja joita jopa vihaat. Voiko asiaa enää voimakkaammin ilmaista? Ja nyt olisi mielenkiintoista kuulla se, että kuinka moni voi sanoa rakastavansa sitä ihmistä, joka on tehnyt elämässäni kaikkein eniten vääryyttä minua kohtaan. Ansaitseeko tämä ihminen rakkautesi? Ikävä kyllä ansaitsee.

Minusta itsestäni ei ole tähän. Usein rukoilen voimia päivääni ja hymyä kasvoilleni. Usein huomaan pohtivani, kuinka inhottavaan ihmiseen juuri törmäsin. Ehkä tässä onkin ideana se, että kun kaivetaan tarpeeksi syvälle, niin huomataan, että todellinen rakkaus vapauttaa minut. Se saattaa vapauttaa jopa vastapuolenkin. Todellinen rakkaus, joka ei muistele kärsimäänsä pahaa ja joka antaa kaiken, huom. kaiken, anteeksi. Itse olen niin äkkipikainen ja pikavihainen, että huomaan usein ajattelevani kostoa niille ihmisille, jotka minua ovat loukanneet. Muistelen sitä kärsimääni pahaa ja tekisi mieli mennä ja pistää asianomaisen auto tuleen ja näin osoittaa se missä minun rajani kulkee. Olkaa kuitenkin huoleti. Kanssani voi vielä olla tekemisissä. En ole vielä kenenkään autoa tuikannut tuleen. Mutta voi hyvänen aika kun joskus tekisi mieli oikeasti antaa toisen kuulla kunniansa!

Rakkauden ei tarvitse sallia kaikkea, koska rakkaus erottaa sen, mikä on oikein. Se ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Itselleni totuus tulee Sanasta, niin kuin rakkauden määritelmäkin. Siksi tämä ympäripyöreä puhe rakkaudesta, joka sallii kaiken, on väärin. Rakkauden ei kuitenkaan tarvitse hylätä ihmistä, jos tämä toimii väärin. Se antaa anteeksi. Se voi asettaa rajat, mutta se ei ikinä hylkää. Joskus tietysti vastapuoli ei ymmärrä toimia oikein ja itse ei enää siedä enempää, niin ehkä se silloin johtaa toimenpiteisiin. Ja väärin tekemisellä on seuraamukset, mutta voiko yli niidenkin rakastaa? On vaikeaa ajatella vastausta siihen, että milloin hylätään ystävä, perheenjäsen tai puoliso. Milloin ei enää pidä kärsiä. Missä vaiheessa usko toiseen loppuu. Täydellisen rakkauden mukaan ei koskaan. Siksi on hyvä, jos ei tuomitse esim. väkivaltaisessa suhteessa olevaa ihmistä. Kaikilla kun on oma käsitys omasta kyvystään rakastaa. On helppo huudella toiselle mikä on oikein ja mikä väärin, mutta kun miettii tätä Raamatun kohtaa täydellisestä rakkaudesta, saa se hiljaiseksi. Jos tähän on pyrkimys, niin moni meistä on jäänyt rannalle ruikuttamaan.

Minä en ole täydellisen lempeä, mutta joka päivä rukoilen lisää lempeyttä. Lisää tätä ihmeellistä rakkautta. Toivoisin niin, että voisin olla ihminen, joka ei hylkää silloin kun pahin tapahtuu. Toivoisin niin, että kärsisin kaiken. Mutta sitten sitä miettii, onko elämäni tarkoitus joka päivä kärsiä muita vai onko tarkoitus olla onnellinen? Toisaalta jos rakkaus ei etsi omaansa, niin luultavasti on niin, että saan enemmän onnea siitä, että tuotan lähimmäiselleni onnea, kuin siitä, että etsisin aina omaa etuani. On mahtavaa huomata, että asioissa on niin monia puolia. Itse haluan kuitenkin luottaa siihen, että täydellinen rakkaus kärsii kaiken eikä etsi omaa etuaan. Jos tätä ei olisi, niin minä palaisin kaikista pahoista teoistani. Ei minulla olisi mitään toivoa. Koska ilman Jumalan rakkautta, minussa ei ole yhtään rakkautta, tekisin ympärillä olevien ihmisten elämästä sietämätöntä. Vaikka sitä teen usein nytkin, mutta onneksi on usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus.

Oikeasti en saakaan olla sitä mitä olen

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Minulla saa olla omat mielipiteeni. Saan päästää suustani mitä haluan. Ja se joka ajattelee toisin saa myös sanoa oman mielipiteensä. Näin me sitten rauhallisesti toteamme, että on se hieno asia se sananvapaus. On se hienoa syntyä vapaaseen maahan, jossa kaikki saa olla juuri sitä mitä ovat. Hienoa, kun tuo toinen on ajatellut asioita ja kertoo mielipiteensä kaikkia muita kunnioittaen. Kukaan ei loukkaannu ja kaikkia kunnioitetaan. Ja kukaanhan ei koskaan ikinä milloinkaan mene henkilökohtaisuuksiin. Suvaitsevaisuus kunniaan! Uskooko kukaan enää tähän soopaan oikeasti? Enhän minä oikeasti saa olla minä! Minun tulee ajatella niin kuin valtaväestö ajattelee. Ja jos kehtaan olla eri mieltä, niin minut varmasti kuvainnollisesti kivitetään. Tai vähintään aloitetaan rikostutkinta.

Nykyään on tärkeää löytää itsensä ja puhutaan vahvan itsetunnon saavuttamisesta. Ongelmia työstetään paljon ja mm. kysymyksiin kuka minä olen, mitä haluan elämältäni/parisuhteeltani, mihin olen menossa, mistä olen tulossa, etsitään vastauksia. On suuri halu löytää itsensä ja sallia itselle olla juuri se kuka on. Tällöinhän pitäisi mennä siihen suuntaan, että sallii myös toiselle sen, että hän saa olla sitä mitä on. Ei se kuitenkaan taida mennä niin. Maailma on itsekeskeisempi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että kaiken itsensäetsimisen ohella on unohdettu lähimmäinen täysin. Onko sen sivutuotteena, että sallitaan kaikkien olla juuri sitä mitä he ovat, tullut kova huuto omista oikeuksista ja tarve viimeiseen asti pitää niistä kiinni? Niin lujaa, että jos joku tulee tielleni, niin varmasti jyrään päältä. Jyrään niin kovaa, että tietää tulleensa jyrätyksi.

Olen huomannut, että ihmisen on todella vaikea hyväksyä eri mielipiteitä ja erilaisuutta. Olemmekohan kuitenkaan niin hyviä silloin, jos nousemme jonkun asian puolesta barrikadeille ja samalla haukumme vastustajat maahan. Onko sananvapaus oikeasti lyömäase? Onko se niiden oikeus, jotka huutavat kovimmin? Entä jos minulla on eriävä mielipide? Ehkä se on sitä, että tässä maailmassa harvaa asiaa saa eteenpäin tai läpi sillä, että on ystävällinen ja kohtelias. Pitää HUUTAA ja nousta barrikadeille. Pitää taistella mielipiteensä eteen ja kaataa matkalla ne, jotka ajattelevat erilailla.

En minä oikeasti saa olla eri mieltä. Esimerkiksi mielestäni on surullista, että rakkaan kotimaani itsetunto on täysin menetetty. Suomalainen ei saa enää olla ylpeä suomalaisuudestaan. Suomen historialla ja kulttuurilla ei ole enää väliä. Koska emmehän saa muilta kieltää harjoittamasta omaansa. Ja täten muutamme oman kulttuurimme! Miksi suomalaiset eivät saa olla ylpeitä siitä keitä he ovat? Omasta maastaan. Siitä, että meillä on omat tavat emmekä halua niitä muuttaa vain siksi, että joku ulkopuolelta käskee niin ja meidät leimataan suvaitsemattomiksi. Entä Suomen itsetunto? Miksi Suomi ei saa enää olla Suomi?

Minusta tämä näytää siltä, että emme me todella saa ajatella valtavirrasta poikkeavasti. Ei minulla ole oikeutta olla minä. Eihän Suomellakaan ole enää oikeutta olla Suomi. Koko ajan pyritään muuttamaan sitä, mitä tämä maa on joskus ollut. Niin kuin kaikki tietää sen, tämän päivän suvaitsevainen ihminen on kaikkea muuta kuin suvaitsevainen. Suvaitsemattomampia ihmisiä tuskin muualta löytää kuin ne, jotka huutavat kovimmin. Koska jos olen eri mieltä kuin he, niin he kyllä antavat minun kuulla kunniani. 

Raamatussa on viisaus: hiljainen ja nöyrä perii maan. Toisen kunnioittaminen ja nöyrä asenne taitaa sittenkin olla kaiken a ja o. Mielestäni meidän tulisi kunnioittaa itseämme ja toista. Meidän tulisi kunnioittaa sitä, mitä Suomi on ollut ja ylläpitää omaa kulttuuri-identiteettiämme. Suomalaisuus. Miksi meidän pitäisi muuttua sellaiseksi mitä emme ole. Eihän yksilönkään pitäisi joutua muuttamaan omaa itseään, niin miksi kokonaisen kansan ja maan? Ei se, että kunnioittaa toista, tarkoita sitä, että kaikki mitä toinen tekee tai sanoo, on hyväksyttävää. Tai että meidän pitäisi kaikki tapamme ja tottumuksemme muuttaa ja antaa muista maista tulleiden ihmisten muokata perinteitämme, ja vain suvaitsevaisuuden nimissä. Jos meillä ei ole oikeutta muokata heitä, niin mikä oikeus heillä on muuttaa meitä?

Itse haluan pyrkiä siihen, että kunnioitan kaikkia ihmisiä. En todellakaan siinä aina onnistu. Ei minulla ole kuitenkaan tarvetta lähteä johonkin toiseen maahan ja käskeä heitä muuttamaan tapansa, koska minulle ei sovi se, miten he toimivat. Tietysti asia erikseen on esim. uskonnon nimissä tehtävät murhat ym. Joskus on hyvä erottaa, mikä on oikeasti väärin. Kysymys kuuluukin, että mikä suomalaisuudessa loukkaa niin paljon toisesta maasta tulevaa, että meidän pitää poistaa asioita omasta kulttuuristamme ja muuttaa perinteitämme. Ei minun tarvitse välttämättä muuttua täysin ja hyväksyä kaikki eriävät mielipiteet ollakseni kunnioittava. Tosiasiassa ihminen on aina sodassa lähimmäistään vastaan. Meidän on hirveän vaikea hyväksyä erilaisuutta. Ja jokainen tietää sen, että vaikka luulisi olevansa kuinka suvaitsevainen tahansa, niin harva kuitenkaan suvaitsee sitä, että toisella on oikeus eriävään mielipiteeseen, jos se loukkaa omaani. Ainakin itselläni se tuottaa hankaluuksia. 

Minä en ole suvaitseva, tiedän sen. En millään pysty suvaitsemaan kaikkia asioita, joita tänä päivänä ajetaan läpi ja sallitaan. En millään haluaisi, että rakasta kotimaatani muutetaan ja minuakin pakotetaan ajattelemaan niin kuin itseään suvaitsevaisiksi kutsuvat ajattelevat. Enkä siihen edes suostu. Mutta toisen ihmisen haukkuminen ja alaspainaminen oman mielipiteensä vuoksi. Onko se oikeasti tarpeellista? Voiko olla rakentavasti erimieltä? Koska olen perusluonteeltani hyvinkin negatiivinen, niin minusta tuntuu, että maailmassa ei koskaan ole helppoa olla eri mieltä. Sitä päivää ei ole ollut ja tuskin tulee. Ja opimmekohan oikeasti kunnioittamaan toista ja toisen mielipidettä? Tuskin. Eli mitä tästä opimme? Oli mitä mieltä tahansa, niin vanhan viisauden mukaan, kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Opettele siinä nyt sitten olemaan.

Minä vastaan muut

Näin tässä kuvan, jossa oli 50?-luvun nainen kuvattuna ja tekstinä luki, että oletko koskaan katsonut jotain ihmistä ja heti ollut ärsyyntynyt. Surullisella tavalla mielenkiintoinen kommentti. Maailma on täynnä ärsyttäviä ihmisiä. Heidän tyylinsä, puhetapansa, ulkonäkönsä, statuksensa ja ylipäätänsä elämänsä ärsyttää meitä.

Itse huomaan sen, kun olen jalan liikkeellä, niin inhoan autoilijoita. Mitä törppöjä! Kun ajan autoa ihmettelen, että mistä nuo jalankulkijat ovat hakeneet aivonsa. Ja pyöräilijät inhoavat varmaan kaikkea mikä liikkuu. Mistä tämä inho tulee? Kai sen voisi ainakin osittain sillä selittää, että piirtää ympyrän ja sen keskelle pisteen. Nimetään tämä piste navaksi. Oma napani! Vaalin sitä ja sen kunniaa ja kaikki muu ympärillä, jotka sitä uhkaavat, saavat kuulla kunniansa.

Usein toista ihmistä kuulee kutsuttavan peiliksi. Hän heijastelee olemustamme ja reaktioitamme. Ärsyttävää? Kyllä. Miksiköhän kaikki ympärilläni ja seurassani ovat niiiin ärsyttäviä? Yksi hienoimmista ja vaikeimmista meille annetuista käskyistä on seuraava: Tee toiselle niin kuin haluaisit hänen tekevän sinulle. Olen huomannut, että yksi vaikeimmista asioista ihmiselle on ajatella asioita toisen ihmisen kannalta. Miettiä, miltä toisesta tuntuu. Uskon, että tämä on mahdollista vain silloin, kun asettaa itsensä sen toisen ihmisen asemaan ja tilalle.

Tietysti aina löytyy niitä sankareita, jotka menevät läpi harmaan kiven ja ovat vieressä huutamassa, että se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Niitä jotka laskelmoivat toisen kärsimyksen vähäiseksi ja oikeuttavat pilkan, haukkumisen ja vertailun. Minusta tuntuu siltä että ihminen, joka pilkkaa toista, on kokenut sellaista käytöstä itsekin. Tällainen ihminen ei pysty antamaan toiselle ihmiselle arvoa ja suurin salaisuus tässä on varmaankin se, että hän ennen kaikkea ei kykene todella arvostamaan itseään. Jos tekisimme muille, niin kuin haluaisimme meitä itseämme kohdeltavan, olisiko maailma parempi paikka? Nykyisillä voimavaroilla näin ei varmaan koskaan tule tapahtumaan. Koska se ihminen, jota olemme katsoneet ja heti ärsyyntyneet jo ihan pelkästä vilkaisusta, olemme me itse.

Kuinka moni oikeasti nousee aamulla sängystä, vilkaisee peiliin, ja huokaa syvään ja raskaasti: taas tuon kanssa minun pitää tämä päivä aloittaa. Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen vihaa ja inhoa itseä kohtaan. Jos ihminen on itsensä pahin vihollinen, niin ei ole mikään ihme, että koko maailma on sodassa. Kaikki inhoaa toisiaan ja toisen ihmisen arvostus on niin vaikeaa.

Tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän ja RAKASTA lähimmäistä niin kuin itseäsi. Joka on oppinut rakastamaan itseään ja näkemään arvokkuutensa, hänen on mahdollista rakastaa myös toista. Olen huomannut, että sellainen ihminen, jolla riittää rakkautta annettavaksi muille, on usein tyytyväinen itseensä. Se onkin sitten jo ihan toinen kysymys, että voiko sydämestään antaa toiselle puhdasta rakkautta, jos ei pidä edes itsestään? Onko se mahdollista?

Minkä kuvan äiti tai isä antaa lapsilleen, kun he puhuvat itsestään alentuvaan sävyyn? Ei minusta ole mihinkään. Yleensä lapsi oppii ennemmin tai myöhemmin sen, että peilikuvaa kuuluu vihata ja on oikein arvostella omaa kehoaan ja sanoa ääneen, ettei minusta ole mihinkään. Se on niin vaikeaa, mutta ehkä meidän tulisi aloittaa siitä, että kehumme ja kannustamme itseämme. Ja kun sen olemme oppineet, niin voimme alkaa kehua ja kannustaa lähimmäistämme.

Mielestäni olisi jo aika meidän ”nöyrien”  ja salaa kateellisten suomalaistenkin alkaa arvostamaan itseämme. Kehumaan peilikuvaa. Onko se ylpeyttä? Ei taida olla. On surullista, jos se pisin sota, jossa tulemme koskaan olemaan, on sota itseämme vastaan. Samalla enemmin tai myöhemmin, se muuttuu sodaksi toisiamme vastaan. Lapsiamme, vanhempiamme, puolisoamme ja ystäviämme vastaan. Koska monesti me todellakin kohtelemme lähimmäistämme niin kuin kohtelemme itseämme. Hyvässä ja pahassa.

Kertakäyttökamaa

Lomalla on aikaa ajatella ja hups, olen joskus kirjoittanut blogiakin! Aina kaikki jää kesken..

Jotain on muuttunut näinä muutaman viimeisenä vuotena. Aika paljonkin itse asiassa. Sekä itsessä että ympäristössä. Tänään kuitenkin aloin miettiä, että mitä yksinäisyyden luja koura saa aikaan ihmisessä. Nauttiiko joku todella yksin olosta. Ja puhun sellaisesta yksinolosta, jolloin koko elämä ollaan yksin ja vanhempana vieressä ei ole sitä toista kaveria, jonka kiikkustuoli hakkaa lattiaan samaa tahtia kuin oma.

Paljon olen nykyään nähnyt ja kuullut sitä, että maailma on hyvin itsekeskeinen. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Mikä sitten saa ihmisen ajamaan omaa etuaan ja tallaamaan muut alleen? Kun kuitenkin on niin paha olla yksin. Silti on vaikeaa ottaa toista huomioon.

Pohdin sitä, että toiset ihmiset sanovat ihmisen olevan moniavioinen. .Että ihmistä ei ole luotu vain yhtä ihmistä varten. Ja samalla nämä ihmiset ovat valmiita "hankkimaan" lapsia. Kertooko se kuitenkin ihmisen syvimmästä tarpeesta olla jollekin se läheisin ja tärkein. Onko ihminen kaikessa sallivuudessaan mennyt niin sekaisin, että ei enää itsekään tiedä, että on puhunut itsensä pussiin?

Jos kerran ihminen on moniavioinen, niin eikö myös ole ihan ok, että lapsia heitellään perheistä toiseen? No ei tietenkään! saattaa joku huudahtaa. Sehän tuhoaisi sen lapsen. Ja silti meidän aikuisten ihmissuhteet ovat monessa suhteessa kertakäyttökamaa. Jos jokin ei miellytä tai vaatii liikaa työtä tai jopa satuttaa, ollaan valmiita heittämään se pois. Tai mikä kauheampaa, jos se jokin on jo ajanut asiansa ja sitä ei enää tarvita.

Välillä ihmettelen, että mihin ne lapsuuden tarpeet häviävät silloin kun tullaan aikuisuuteen. Lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, hellyyttä, rajoja ja rakkautta. Ja myös sitä, että häntä kunnioitetaan ihmisenä ja että häneen sitoudutaan. Kurjaahan se on, että aina kun tulee kiukkupuuska, niin uhataan jättää ensimmäiselle vastaantulevalle tädille tai sedälle tämä kiukuttelija tai jos oikeasti se toteutettaisiin, että kun toinen on astunut tietyn rajan yli, niin hänet annetaan pois tai jätetään. Miksi kaikki tämä on sallittua ja oikein aikuisuudessa? Jos se satuttaa lapsena, eikö se yhtälailla satuta aikuisena?

Mihin ihminen muuttuisi tarpeineen? Onko lapsi kokonaisuutena erilainen kuin aikuinen? En usko siihen yhtään. Uskon että ihminen syvimmillään kaipaa taattua laatua. Sellaista ihmistä rinnalle joka ei jätä eikä petä. Jonka kanssa kuljetaan eteenpäin tuli eteen läheisen kuolema, suuria pettymyksiä, sairaus tms. Tämä ideana on niin kauhistuttava, että on helpompi naamioitua sellaisen mielipiteen taakse, että ihminen ei ole tarkoitettu yhteen pysyvään suhteeseen. Ja viittaan tällä avioliittoon.

Palatakseni vielä edeltävään esimerkkiin. Miksi sellainen ihminen, joka on sitä mieltä, että ei halua eikä ole tarkoitettu ihmisen sitoutuvan yhteen ihmiseen elämänsä aikana, haluaa lapsen? Hinnalla millä hyvänsä. Keinohedelmöityksen, vuokrakohdun, "ups, ehkäisy unohtui" ym. keinon kautta. Uskon, että alitajuisesti tällainen ihminen hakee rinnalleen toista, jolle olla se tärkein, se ainoa. Mitä kätkee sisälleen lause: "haluan tulla äidiksi, oli minulla mies tai ei"? Uskon että se kätkee suuren kaipuun. Kaipuun olla jollekin se ainoa. Uskon, että syvimmillään tällainen teko on äärimmäisen itsekäs. Ja mitä tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että lapsi hankitaan vain ja ainoastaan sitä varten, että pelko siitä, että on koko loppuelämänsä yksin, toteutuu.

Nykypäivänä sitä pidetään rohkeana tekona. Vain rohkea nainen tai mies hankkii lapsen ilman puolisoa. Mitä varten? Itseään varten. Koska, ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan. Sitä pohtii kuitenkin, että olisiko sittenkin hyvä ensin tehdä kaikkensa, että saisi terveen suhteen vastakkaiseen sukupuoleen. Uskon että se on niin tarkoitettu. Ja heidän oli alunperin tarkoitus saada lapsi yhdessä. Miehen ja naisen. Onko lapsi hyvä korvike sille, että itse ole yksin mahdollisesti koko loppuelämäni, koska en löydä sopivaa kumppania? Näin voisi pohtia.

Uskon tietysti myös siihen, että lapsen voi ottaa myös epäitsekkäästä syystä, kuten adoptoida. Tarjota lapselle turvallinenja hyvä elämä.

Kuitenkin pohdin sitä tässä eniten, että olisiko meidän hyvä palata alkulähteille. Mies ja nainen. Täydentämässä toisiaan. Poistamassa yksinäisyyden toistensa elämästä. Ja kyllä, joillekin riittävät pelkät ystävät. Hyvä näin. Mutta mielestäni tämän yhteiskunnan kertakäyttömeininki on niin väärin. Otetaan, heitetään pois, otetaan, pidetään vähän aikaa ja taas heitetään pois. Uskon että todellinen sitoutuminen voi olla vastaus siihen kipuun kun yhdessäkin voi olla yksin. Korvikkeet tuskin helpottavat. En ole tuomitsemassa ketään, joka yksin kasvattaa lastaan. Vaan aloin miettiä, että olisiko kuitenkin niin, että halua on siihen, että jokaisella on ihminen tai ihmisiä rinnalla, jotka tuntevat paremmin kuin kukaan toinen ja joista ei toivon mukaan koskaan tarvitse luopua. Ei pettämistä, hylkäämistä ja jättämistä. Voisiko sydämen syvin kaipuu olla jollekin se kaikkein rakkain. Ja kaikki tämä korvikekäyttäytyminen ja kertakäyttökulttuuri on vain osoittamassa sitä, että jossain on menty ehkä pieleen.