Yhtä 2-vee uhmaa koko elämä

Täällä taas..Melkein meinasi jäädä bloggailu lyhyeen. Kuten huomaatte, olen tosi saamaton ja kaikki aina tahtoo jäädä. Palasin siis tässä muutama viikko sitten sairaalamaailmaan takaisin kahden vuoden avoterveydenhuollon jakson jälkeen. Nyt hoitelen lapsia Hämeenlinnan keskussairaalalla ja täytyy myöntää, että kaksi vuotta on kovin lyhyt aika. Itse olen sen aikana kyllä melkoisesti muuttunut, mutta osastomme elää sitä omaa samaa elämää.

Ajelen siis nyt Tampereelta Hämeenlinnaan joka päivä, eikä harmita. En vain jaksanut aloittaa taas uudessa paikassa ja ajattelin, että olisi mukavaa taas päivittää tietojani lasten sairauksista tutussa ympäristössä. Se auttaa kovasti neuvolamaailmassa, että on terkka, joka tietää edes jotain yleisimmistä sairauksista. Olen siis ollut tuolla osastolla valmistuttuani.

Yhden merkittävän asian olen huomannut näiden muutaman viikon aikana. Terveydenhoitajan työ on hyvin itsenäistä, joten en muistanutkaan, kuinka helposti minulla menee hermot työkavereihin! Osastomaailma on sellainen, että siellä on paljon ihmisiä töissä samaan aikaan...I could say, it´s a henhouse..Älkää käsittäkö väärin, työkaverini ovat aivan ihania, mutta itselläni menee vain niin helposti hermot ja otan nokkiini joka asiasta! Inhoan sitä, että minua neuvotaan. Inhoan sitä, että joku kysyy, mitä olen tekemässä. Inhoan sitä, että asioihini puututaan.

Luulisi siis että tämän ikäinen nainen jo osaisi hillitä itsensä, mutta ei. Ja tiedän, että kukaan ei pahalla tarkoita sanomisiaan, mutta kyllä sitä joskus vaan toivoo, että osastolla olisi edes kolmasosa miehiä. Tai no, edes pari miestä...Meidän osastomme henki on erittäin hyvä, mutta jostain kumman syystä löytyy aina ihmisiä jotka jaksavat huomautella jos olen tehnyt jotain heidän mielestään väärin. Ja minähän en tee mitään väärin! Kenellä on otsaa tulla kertomaan minulle miten asiat tehdään! Suutun välittömästi. Olen niin isoissa ongelmissa egoni kanssa, että kohta kukaan ei enää jaksa olla kanssani.

Voi kun tämä elämä olisi helpompaa, jos täällä maapallon päällä olisin vain minä..Mutta kyllä se olisi tylsääkin. Ja niinhän se on, että ihminen toistaan hioo ja luonteen säröt tasoittuvat. Mutta kun ei jaksaisi aina tasoitella luonnettaan. Miksen saa olla tällainen kuin olen?? Miksi on pakko muuttua? Olen huomannut sen, että perusluonne pysyy aina samana, mutta negatiivisia osia on hyvä koittaa muuttaa vahvuuksikseen. Se, että on kärkäs tiuskimaan takaisin ei välttämättä ole hyvä asia, mutta taasen sanavalmius on.

Luulin oikeasti, että nämä vuodet olisivat muuttaneet minua ja minulla ei enää olisi niin suuria ongelmia olla ihmisten kanssa. Väärin luulin! Kuitenkin jotain on muuttunut. Tiedostan asian nopeammin ja koska olen ollut jo useamman kuin kerran ongelmissa tämän asian kanssa kolmen viikon sisällä, niin tiedän, että minun tulee kiinnittää tähän lujasti huomiota. Joku on sanonut, että vanhetessa särmät hioutuu, eikä ihminen jaksa tapella enää koko aikaa. Kyllä se näin on, mutta sanokaa se luonteelleni ja isolle suulleni! Ehkä olen liian nuori ja voimissani enkä vielä ole ehtinyt tasoittumaan. Välillä on sen sijaan ollut tunne, että menen koko ajan pahempaan suuntaan.

Olen siis selvästikin vielä uhmaiässä. Pyydän anteeksi kaikilta läheisiltäni, nöyrimmin...Tämä ongelma ei muuten esiinny vain sairaalan seinien sisällä. Olen ulkopuolellakin koko ajan ongelmissa vahvan luonteeni vuoksi. Harvoin löytyy vertaista ja silloin kun löytyy, niin sitten tapellaan. Elämää se vain on? Niin kai. Nyt vain ei ole enää äitiä ja isää pitämässä minua kurissa. Saan riehua ihan miten haluan..Toivottavasti joskus muutun..Ehkä..Mahdollisesti. Aina toivoa ja toivossa on kumman hyvä elellä.

Elämän kipu

Koska sitä oikein on tyytyväinen? Vähän aikaa sitten luin tutkimuksesta, jossa oli kyselty ihmisiltä, mitä he eniten katuvat elämässään. Yhtenä katumuksen aiheena oli se, että ei ollut toteuttanut elämässään joitain tiettyjä haaveita ja se, että teki liikaa töitä. Itse ajattelen, että olisi kauheaa, jos joutuisi pohtimaan tällaisia asioita kuollessaan. Kunpa olisin, on kauhistuttava sanapari. Nykyään puhutaan jo enemmän siitä, että olisi hyvä elää hetkessä. Omalla kohdallani ajattelen, että on parasta, jos voin nauttia päivistäni ja kokea, että elän joka päivä elämäni parasta aikaa. Se, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei rankkoja kokemuksia ja päiviä tulisi eteeni. Ja se ei tarkoita sitä, että joka päivä koen, että elän elämäni parasta aikaa.

Ihmisillä on kiire koko ajan. Ja yhtenä kiireen syynä on se, että he ehtisivät kokea mahdollisimman paljon eri asioita. Opiskella mahdollisimman korkealle, matkustella mahdollisimman moniin maihin jne. Mikään ei koskaan riitä ja sitä on koko ajan tyytymätön. Itse olen ollut yksi näistä ihmisistä. Aina sitä pohtii elämän tarkoitusta ja elääkö juuri niin kuin pitäisi ja kaikella potentiaalillaan. Onko tämänhetkinen ammattini minulle oikea? Pitäisikö lähteä ulkomaille? Pitäisikö muuttaa kaupunkia? Pitäisikö aloittaa uusi harrastus?

Itselläni kesti kauan, että sain kitkettyä tätä tyytymättömyyttä elämään pois. Mikään ei tunnu paremmalta kuin tietää, että riitän tällaisenaan ja minun ei tarvitse koko aikaa pyrkiä johonkin. Se ettei riitä, saa sen norsun tanssimaan rinnan päällä ja alkaa ahdistamaan. Ehkä annamme liikaa tämän maailman ja muiden ihmisten määritellä keitä meidän tulee olla. Minä taasen olen itselleni asettanut liian korkeat tavoitteet, ei perheeni. Olen päättänyt etten halua olla enää tyytymätön. En halua koko ajan ajatella, miten saisin elämästäni parempaa. Olen oikeassa työssä, missä saan olla lähellä ihmistä. Lisäksi seurakunnassa saan tehdä juuri niitä asioita joista nautin. Minulla on iso kasa rakkaita ystäviä, jotka kulkevat elämää kanssani. Lisäksi minulla on perhe.

Joku voisi ajatella, että varsinkin meillä suomalaisilla on kaikkea mitä tarvitsemme ja osen vuoksi ei saisi valittaa. Ihminen kokee ja elää elämänsä kuitenkin itse, joten kukaan muu ei voi tulla sanomaan, että sinun tulisi olla onnellinen. Kukaan ei voi sanoa, että sinun tunteesi on vääriä. Kenenkään ei pitäisi arvostella toista, että sinun nyt ainakaan ei pitäisi masentua, koska kaikki on niin hyvin elämässäsi. Ja usein päälle sitten verrataan jonkun toisen elämää. Mikään ei ole pahempaa kuin kylmä kanssakulkija, joka arvostelee toisen ihmisen tunteita ja kertoo miten tulisi tuntea.

Minä toivon, että me eläisimme juuri meille tarkoitettua elämää. Kulkisimme ennalta määrättyjä polkuja. Saisimme rinnalle ihmisiä, jotka kulkevat kanssamme. Ei arvostellen vaan tukien. Usein se vaatii sitä, että kokee niitä rankkoja asioita omassa elämässään, muuten voi olla vaikea ymmärtää toista ihmistä. Nämä rankatkin asiat ovat subjektiivisia kokemuksia. Kukaan ei voi niitä määritellä. Sairaalassa huomaa usein sen, että ihmiset määrittelevät omaa kipuansa aivan omanlaisesti. Käytetään usein asteikkoa 1-10 kivun kovuudesta. 1 tarkoittaa ei kipua ja 10 on sietämätön kipu, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että ihmiseltä lähtee taju, koska kipu on niin kova. On siis ihmisiä, joilla hoitajana huomaa olevan todella kovat kivut ja he vähättelevät niitä ja on ihmisiä, jotka kirkkain silmin sanovat, että kipu on 10 luokkaa. Elämän kipu ja fyysinen kipu ovat siis subjektiivinen kokemus. Ulkopuolisen on hankala määritellä niitä. Tai jos lähtee määrittelemään, niin siinä pitää olla varovainen.

Elämän kipu on välttämätöntä, tyytymättömyys ei kuitenkaan ole. On hyvä pohtia miettimään, elääkö tänä päivänä juuri sitä elämää, jota tulisikin elää. Mutta ehkä ei kuitenkaan kannata lähteä kovin moniksi vuosiksi etsimään sitä mikä puuttuu. Joskus saattaa auttaa kun hiljentyy ja pohtii omaa elämäänsä. Ehkä se kuitenkin on juuri sellaista mikä on hyvää ja mistä voi alkaa nauttia, kunhan ei koko ajan etsisi jotain muuta.

Suurien virtojen lähde

http://www.youtube.com/watch?v=f678mOfAtMk

Aloitetaan musiikilla ensin, hyvä kappale taustalle soimaan ja sitten lukemaan..

Olen kai pohjimmiltani suuri idealisti, jokainen ihminen on. Minusta tuntuu, että ilman sitä on kovin hankala elää. Ainakin itselläni. Nuorempana varsinkin olin hyvinkin jyrkkä monen asian suhteen. En IKINÄ värjää hiuksiani. En IKINÄ ota permanenttia. En IKINÄ ota asuntolainaa. En IKINÄ tee sitä tai tätä. Kaikki, mitä en IKINÄ olisi halunnut tehdä, on elämässäni tapahtunut. On se kumma juttu, niinkuin pikkuveljeni sanoisi. On se kumma juttu.

Joku meitä ihmisiä ajaa eteenpäin. Joku meidän sisällämme saa räjähtämään tai rakastumaan täysin, vihaamaan ja ilostumaan. Joku lähde, mistä syntyy suuria virtoja. Itselläni se on rakkaus musiikkiin. Se saa minut tuntemaan koko joukon eri tunteita. Jollain toisella se on urheilu. Monesti ne asiat, jotka saavat meidät tuntemaan elämämme suurimpia tunteita, määrittelevät pitkälti keitä olemme ja persooniamme.

Mikään muu ei oikeastaan elämässäni saa minua elämään yhtä hyvin kiinni kuin se, että minulla on palo tuottaa ja tehdä musiikkia. Ilman sitä, uskoisin, että elämäni olisi aika merkityksetöntä. Tietysti rakastan työtäni ja se onkin tällä hetkellä toinen merkityksellisen elämän lähde. Ja tietysti olen myös uskossa, joten se on kolmas merkittävä asia elämässäni. Mutta pelkkä usko ja työ eivät saisi minua jaksamaan päivä toisensa jälkeen välillä niin tylsääkin elämää. Ihmisellä on pakko olla unelmia. Pakko olla joku päämäärä mitä kohti mennä. Täytyy olla joku tarkoitus elämälle. Minulla se on musiikki.

Olen monia asioita koittanut tehdä ja toteuttaa. Aina kuitenkin palataan tälle alkulähteelle, mikä on musiikki. Sieltä aina löydän itseni. Mikään ei voita sitä tunnetta kuin että voi antaa osan itsestään muille laulun kautta. Siihen uskaltaa hypätä täysillä. Sen vietäväksi uskaltaa antautua. Siihen on kasvanut. Uskon, että ihmisellä on oltava tällainen jonkunlainen pakote elämässään. Jonkinlainen palo, joku lähde, mistä ammentaa. Tai ainakin näin on minun kohdallani.

Monesti työssäni näen ihmisiä, joilla on tietyllä lailla saattanut toivo mennä. Ei jaksa enää. Suomen masennustilastot kertovat tai oikeastaan huutavat tätä samaa. Miksi me masennumme?? Kaikki pitäisi olla hyvin, meillä on elämässämme kaikkea mitä tarvitsemme. Rahaa, perhe ja työ..On löydettävä tarkoitus elämään. Emme me turhaan täällä ole. En yhtään ihmettele, jos esimerkiksi evoluutioteorian tyhjyys saa ihmiset kyseenalaistamaan kaiken. Jos siihen uskoo, niin uskoo sattumaan ja tällöin elämässä ei ole mitään toivoa. Nykyään on sitten tullut esille toisenlainen ääripää ja kaikki outo hengellisyys valtaa alaa. Meditointi, henkimaailmat, jooga, itsensä löytämisen retriitit...Lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkäksi.

Missä on sinun lähteesi? Minkälaisia virtoja se synnyttää? Missä on intohimosi? Mille elät? Ihmisen on voitava vastata näihin kysymyksiin, muuten hän ajelehtii tyhjän päällä..

Palatakseni vielä alkuun. Minä synnyin nenä poskella. Siis kirjaimellisesti nenä poskella ja lääkärisetä sanoi meidän ädillemme, että tästä tytöstä ei koskaan tule laulajaa tai sitten tarvitaan leikkaus. Äiti kertoi tämän minulle kun kasvoin ja uskoin aina tämän, enkä koskaan pienimmässäkään määrin ajatellut että osaisin laulaa. Kunnes n. 18-vuotiaana eräs nainen sanoi minulle, että minusta tulee laulaja ja vannotti, etten uskoisi sitä mitä minusta oli sanottu. Joten tässäkään tapauksessa EI IKINÄ ei toteutunut. Vaan se, mikä minusta piti tulla, kasvoi salassa ja tänä päivänä siitä lähteestä saan ammentaa. Tänä päivänä elän sille, että saan laulaa ja se on suurin intohimoni. Joten löydä lähteesi ja toteuta unelmasi, jos sinun ne tulee toteuttaa!

Koko ajan nälkä

Minulla on idea ja olen oikeasti huomannut että tämä toimii. Mitä siis tehdä kun on koko ajan nälkä? Tämähän on vain minun mielipiteeni, mutta olen huomannut, että pikaisin apu nälkään on syöminen. Siis ruoka. Tässä maailmanajassa tämä voi kuulostaa oudolta, mutta oikeasti se toimii! Nälkään ei siis auta mielikuvaharjoittelu tai yksi rusina silloin tällöin.

Ja miksi kirjoitan tätä blogissani? Siksi, että hermo menee tähän ainaiseen vouhotukseen ruoasta ja eri laihdutuskuureista. Voisivatko ihmiset alkaa syömään normaalia ruokaa ja silloin, kun heillä on nälkä?

Itse olen ollut koko pienen ikäni aina kaikenlaisilla laihdutuskuureilla ja voin kertoa että mikään ei toimi. Ei edes syömättömyys. Myös terkan näkökulmasta voin sanoa, että kehomme on melko viisas. Ei se turhaan anna merkkejä siitä, että energia ei vain enää riitä. Kun minulla on nälkä, puhun sekavia, minulla särkee päätä, suorituskyky laskee, maha on tuhannen mutkalla ja huutaa armoa, vapisen ja olen ärtynyt. Miksi? Lähinnä ehkä siksi, että keho ilmoittaa minulle, että olisi hyvä syödä jotain. Mutta kun joku fiksu tyyppi keksi, ettei ihmisen silloin kannata syödä, koska muutenhan sitä lihoo.

On eri tapoja laihduttaa, mutta yleisin energiansaannin säästötapa on varmaankin aamupalan jättäminen pois. En usko siihen, että se on päivän tärkein ruoka. Ruoka on aina elimistölle tärkeää, varsinkin silloin kun se sitä itse pyytää. Mutta olen huomannut, jos ei ihminen saa säännöllisesti nälkäänsä tyydytystä, tulee yleensä jossain vaiheessa vedettyä niin sanotut överit. Yleensä ihmiset syövät illalla itsensä ähkyyn ja kaikkea sokeripitoista, eivätkä millään varsinkaan halua lähteä lenkille tai salille treenamaan koska väsyttää niin paljon.

Joten oma keinoni hyvään painonhallintaa on ollut syöminen! Sanon vielä kerran, että ihmeellistä mutta totta! Ja tietysti itselleni erittäin rakkaassa asemassa oleva liikunta. Yksikään ihminen ei pidä itseään hyvässä kunnossa ilman kunnollista aerobista ja nonaerobista liikuntaa. Se on vaan totuus.

Minun oli erittäin vaikea luovuttaa keholleni hallintavaltaa ruokailujen suhteen. Ajattelin, että jos tottelen kehoani ja syön silloin kun minulla on nälkä, niin kehoni saa minut lihomaan. Toisin kävi todellakin! Vasta kehoa kuuntelemalla olen löytänyt oikean painoni. Eli syömällä silloin kun on nälkä. Se ei tarkoita siis aina viittä ateriaa päivässä. Joskus syön kolme, joskus kymmenen kertaa. Joskus ravaan kaupassa joka päivä kun ruoka loppuu ja joskus elän yhdellä kauppakassin sisällöllä monta päivää. SO relaX! Liiku ja syö nälkääsi ihminen, se on tarkoitettu tehtäväksi niin.

Ja p.s. syön myöskin sokeripitoisempia herkkuja aina silloin kun tekee mieli. Mutta en määrällisesti paljoa. Terveellinen ruoka ennen kaikkea kuitenkin. Mutta jos kahvihuoneessa on kakkua, niin en sylje siihen! En, vaikka sitä olisi siellä joka päivä.

Ja p.p.s Minulla on oikeus kirjoittaa näin, koska minulla on ollut liikakiloja, jotka minun on pitänyt karistaa. Painonhallinta on aina ollut minulle ongelma. Enää se ei ole ongelma, mutta painonhallintaa tulee tehdä koko loppuelämänsä. Muuten paino karkaa käsistä lanteille aikas nopeasti.

So, have fun eating good food and dare to enjoy it!

Täti joka jyrää

Mikäs sen ihanampaa kuin sivakoida metsäladuilla Aulangon metsissä. Katsella kun muut menevät hienosti luistellen ohi ja ihmetellä kenen idea on ollut ajaa ladut keskelle kuusimetsää, varsinkin kun ladut on täynnä kuusenneulasia ja käpyjä. Oikeasti kyllä pidän ja pidin hiihtämisestä jo ala-asteesta lähtien. Olin kuitenkin perinteisen tyylin kannattaja. Ja kaikki menikin siihen saakka hyvin kunnes latu loppui. Siinä vaiheessa tarvittiin taitoja ja näitä taitoja minulla ei ollut. Yleensä uurrettu latu oli täysin kulunut pois alamäissä ja tällöin minä olin yleensä niin kutsutusti syleilemässä maata. Tämän vuoksi minulla meni melkoisesti aikaa hiihtoreissuillani ja koko muu luokka taisi olla yleensä silloin jo takaisin koulussa kun vielä raahasin suksiani kohti koulurakennusta tai kotia.

Kotona suurin ärsytys oli jo hälvennyt, koska minulla oli hyvät keinot purkaa suuttumustani. En tiedä voiko tätä suositella, mutta kai tämä jollain tasolla toimii, koska minä sitä tein. Eli yleensä joka reissun jälkeen heitin sukset ja sauvat metsään, sitten rämmin hakemaan ne sieltä, jonka jälkeen hakkasin niillä puita ja vielä lisäksi huusin suksilleni. Sukset olivat myös täynnä kolhuja sen vuoksi, koska hakkasin niitä aina sauvojeni rautapiikeillä. Ne olivat täysin lommoiset. Haluaisin muistaa sen, mitä vastasin isälleni, kun hän kysyi mitä suksille oli tapahtunut! Näin tapahtui melkein joka reissulla, kun hiihdimme koulun liikuntatunneilla. Varsinkin viimeinen mäki oli aina niin paha, että aina heitin ne kuuluisat "lärvit" siinä mäen alla.

Kodinkoneista imuri oli se laite, mikä myöskin sai kokea kuoressaan turhautumiseni. Minua niin ärsytti se, että imuri jäi milloin tuolin jalkaan kiinni, milloin se oli kätkössä jossain sohvan ja seinän välissä. Yleensä potkin ja hakkasin sitä suuttimella. Ja vielä voisin kertoa rakkaasta pianoharrastuksestani. Muistan aina sen, kun asuimme 5-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja meillä oli tavallinen kaikupohjallinen piano. Tällainen piano kuuluu koko kerrostalossa kun sitä soittaa, varsinkin kun kiviseinät johtavat ääntä erittäin hyvin. Sain kerran oikein iloiset kehut, olikohan se nyt toisen kerroksen mummolta. Hän oli iloinen siitä että aina soitan niin kauniisti ja kehoitti jatkamaan. Mummo oli ehkä hyvinkin suuri expressionistisen musiikin fani. Jaa miksi, no siksi, että minulla meni aina täysin hermot kun soitin soittoläksyjäni. Ja suurimman osan vain hakkasin pianoa nyrkeilläni!

Ja nämä tarinat ovat tosia. Isä sanoikin minulle usein kun olin pieni, että Janika kiihtyy nopeampaa kuin Ferrari. Ja siinä tilanteessa ei ole mitään pahempaa kuin että joku sanoo, että laske hitaasti kymmeneen, hengitä syvään ja rauhallisesti. Eli take it easy buddy! Silloin vasta menikin hermot. Eli sellainen perusluonne sitten tällä tytsyllä. Onneksi se on pikku hiljaa hioutunut ja en enää hakkaa kaikkea mikä eteen tulee.

Luonne on mielenkiintoinen. Se on, ja sitä ei voi toiseksi muuttaa. Mutta sitä voi hioa siten, että heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi. Ehkä minulla avainasemassa on ollut se, että olen oppinut ilmaisemaan tunteitani. Pienenä niitä ei saanut ilmaista. Opin itkemäänkin vasta n. 18-vuotiaana, koska tunteita ei sopinut näyttää. Olin siis pippurinen, vihainen lapsi. Vieläkin kun jotain ikävää sattuu, niin vihan liekki leimahtaa todella äkkiä, mutta sen pystyy jo tukahduttamaan ja ehtii ajattelemaan miten olisi parasta toimia. (Olenkin ihmetellyt miten näin nuorella voi olla jo niin ryppyinen otsa, mutta se on ehkä juurikin siksi, että minulla on aina ollut tuima katse, koska aina olen ollut niin vihainen!).

Elämäntehtäväni ei siis ole enää nujertaa muita ihmisiä täysin. Kun on kosketuksissa omien tunteittensa kanssa ja tajuaa että on oikeus tuntea erilaisia tunteita, on helpompi antaa muidenkin tuntea. Tätä tarvitsen erittäin paljon työssäni. Asiakas saattaa räjähtää yhtäkkiä ennaltailmoittamatta.

Viimeksi tänään silmille hypittiin linjoja pitkin puhelimessa. Tietysti sanon tiukasti takaisin, mutta en silti ala tiuskia tai puhua ala-arvoisesti. Mielestäni, vaikka olenkin tiukka luonne, ei minun tarvitse sitä ominaisuutta täysin hyllyttää. Tiukkuus on monessa määrin hyvää, mutta toisen loukkaaminen ei ollenkaan. Ja sitä nykyään pelkään yli kaiken. Tiedän että tyylilläni loukataan montaa ihmistä helposti, koska vahvan ihmisen yli ei jyrätä. Ehkä lasten kanssa työskentely on tehnyt minusta pehmeämpää. Luonteeni suurimpia haasteita on ollut siis tulla pehmeämmäksi, mutta pysyä lujasti omana itsenäni. Voimme siis muuttua, mutta ei kannata menettää sitä mitä todella on.

Nykyään puran vihastumiseni liikuntaan ja kerron asioitani myös ystävilleni. Voisin kertoa vielä vaikka kuinka monta tarinaa, joissa päreet ovat palaneet parissa sekunnissa, mutta niistä ehkä sitten myöhemmin. On siis hyvä ottaa selvää omasta luonteestaan. Heikkoja luonteenpiirteitään ei kannata missään nimessä kieltää, vaan kannattaa muokata ne vahvuuksikseen. Minunkin jyrämainen asenteeni on saanut minut läpi monen harmaan kiven ja tulee jatkossakin saamaan. Kunhan niiden kivien tilalla ei vain ole ihmisiä niin kaikki sujuu hienosti.

http://www.youtube.com/watch?v=d-diB65scQU&ob=av3e

Nappuloita

Minkälainen on sellainen ihminen, joka tuntee lujaa? Tunteet tulevat usein mukaan silloin kun tekee ja työstää jotain intohimoisesti. Itse olen intohimoinen musiikin ja työni suhteen. Näiden sisältämät asiat tuovat esiin hyvät ja huonot puoleni parhaiten.

Yksi elämäni suurimmista iloista on lapset. Nämä pikkuiset nappulat, jotka valaisevat tätä maailmaa. Neuvolassa usein terkka kehoittaa perhettä nimeämään masuvauvan. On hyvä ottaa vauveli alusta asti mukaan elämään ja luoda suhdetta tähän. Ja sitten kun, niin, sitten kun, minulla itselläni on vauva, niin hänen nimekseen tulee Nappula. MUTTA, tämä ei ole mikään vauvastoori. Vaan haluan kertoa miksi lapset ovat elämässäni niin tärkeitä ja miksi valitsin neuvolan. Tyyliin Join the army, Uncle Sam want´s you..vai miten se meni..

Suurin toiveeni tässä maailmassa on, että lapset voisivat hyvin. Ettei yhdenkään ihmisen käsi nousisi lasta vastaan, ettei yksikään puurolautanen ohittaisi nälkäistä suuta, ettei yhdeltäkään, joka kaipaa vanhemman syliä, suljettaisi pois sitä mahdollisuutta. Näin ei kuitenkaan ole ja siksi minä itken. Ei yksi ihminen voi maailmaa muuttaa, mutta haluan silti koittaa. Juttelimme juurikin töissä siitä, pitäessäni vastasyntynyttä sylissäni, kuinka tämä maailma on paha paikka ja tänne kuitenkin koko ajan syntyy lapsia. Viattomia pikkuisia. Sanoin sitten siihen, että ei meidän auta kuin taistella sitä pahuutta vastaan. Tehdä kaikkemme suojellaksemme lasta. Joistain on parempi olla ajattelematta näitä asioita, mutta en millään usko että se on vastaus. Epäkohdat ei ajattelemattomuudella mene pois.

Ohessa YK:n lasten oikeuksien sopimus, jos kiinnostaa kurkata:

http://www.unicef.fi/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus

Vuoden 1959 kokouksessa YK hyväksyi lapsen oikeuksien julistuksen. Tämä ei kuitentaan vielä sitonut valtioita laillisesti mihinkään. 1989 valtiot sitoutettiin tähän julistukseen ja lapsen oikeuksien sopimus tuli sisällyttää valtioiden lakiin. Tässä nuo 10 periaatetta lapsen oikeuksista. Kannattaa tsekata=)

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus

No, mitäköhän tuosta on mennyt aikaa. Sellainen 20 vuotta ja en kyllä tiedä, onko lasten asema parantunut vai hunontunut. Tämä aihe on niin laaja ja monipuolinen, että siitä riittää kyllä kirjoitettavaa. Itse haluan kuitekin sanoa sen, että toivoisin, että me aikuisina tekisimme kaikkemme suojellaksemme lasta! Yk:n julistuksessa periaate 9 sanoo: Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Ja periaate 8: Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.

Maasta se pienikin ponnistaa, on vanha sananlasku. Mutta minkälaisesta maasta? Minusta on ihanaa nähdä vastaanotolla nauravia iloisia lapsia. Totta kai. Mutta minusta on ihana nähdä myös mieltään osoittavia itkeviä lapsia, koska silloin tietää, että heillä on turvallinen aikuinen kasvattajana, jolle he saavat osoittaa mieltään ja kertoa siten oman mielipiteensä.

Me aikuiset joskus käyttäydymme niin tyrannimaisesti lapsiamme kohtaan. Tämän maan lapsia. Esimerkiksi luin Iltalehdestä juurikin uutisen, jossa pohdittiin sitä, pitäisikö hyväksyä eutanasian mahdollisuus niille aikuisille, joille syntyy ei haluttu, vammainen lapsi. Tuntuu vaan niin pahalta. Kenellä on oikeasti oikeus tähän!? Kenellä on oikeus sanoa sinulle, että sinä olet ei haluttu. Kenellä on oikeus sanoa, että minä toivon, ettet sinä olisi ikinä syntynyt tähän maailmaan. Tämä maailma on yksinkertaisesti niin hullu. Mutta vaikka täällä onkin masentavaa ja tämä kirjoitus tuntuu siltä, niin minä toivon, että ihmiset taistelisivat näitä asenteita vastaan. Koska mekin olemme ponnistaneet lapsuudestamme. Meille on annettu mahdollisuus...Ja jos olemme kokeneet sellaisia asioita, joita lapsen ei tule kokea, niin meidän pitäisi entistä enemmän taistella sen puolesta, etteivät ne lapset, jotka tänä päivänä kokevat vääriä asioita, kokisi niitä.

Neljä vuotta sitten syntyi maailmaan valloittava kummipoikani. (Tätinä on muuten kiva olla ja kummipoikanikin osaa käyttää tätä hyödyksensä. Hän aina muistaa mainita äidillensä, että Janika antaa mun tehdä mitä vaan. No en kyllä ihan mitä vaan, mutta aika leppoinen täti yritän olla) Kirjoitin tuolloin pojalle laulun ja aina kun laulan sitä, se saa minut itkemään. Laulu sisältää monia sellaisia tunteita, joita en halua paeta. Tuon pojan puolesta myös rukoillaan päivittäin. Usein iltaisin tulee pelko siitä, että mitä jos jotain sattuu tai tapahtuu. Mitä jos jotain sattuu...Monikin antaisi elämänsä noiden pienten valonsäteiden puolesta. Ja se tuska, mikä tässä maailmassa on lasten puolesta, pitää meidät varpaillamme ja saa meidät taistelemaan noiden lasten vuoksi. Ei siksi, että he olisivat isoina tehokkaita ja viisaita, vaan heillä olisi hyvä, rakastava ja turvallinen pohja mistä elämäänsä ponnistaa.

Tässä lauluni sanat:

Pieni ihme kun synnyit maailmaan

jäljen jätät muiden elämään

ja kun kasvat niin toivon ainoastaan

ei pahuus sua kiinni saa milloinkaan

Olet ihana niin sulle kerrotaan

siitä voiman saat sä elämään

koska maan päällä rakkaus ainoastaan sua kantaa

eikä mikään muu milloinkaan

Vaikka pilvet peittää sun tien

Rukous sua kantaa kotiin vie

Olet aina suojassa siellä missä kuljetkin

Seurassa enkelin

Vaikka musta olisi tie

Mukanasi kauneutta viet

Jeesus siunaa kaikki sun matkasi

Ja tukea saat, Hän sua kannattaa

Toivo kantaa vaikka toisinaan

Kaikki hyvin ei sujukaan

Silloin usko ja Hän sua johdattaa

Aina siihen luottaa saat

Yhtä suurta projektia

Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa omaa kirjaa. Siitä piti tulla myyntimenestys. Kirjoitin sitä muutaman luvun ja vieläkin se on jossain tietokoneeni uumenissa ja odottaa, ehkä ikuisesti..Minulla on myös pari keskeneräistä neulontatyötä: yksinäinen villasukka ja tuubikauluri. Langat on hankittu kyllä, mutta jostain syystä kädet eivät vain käy ja kilistele kutimia. Rakastan myös piirtämistä ja maalaamista, mutta 20 erilaisen lyijykynän setti makaa jossain muuttolaatikkojen pohjalla. Kun ostin ne, oli päässäni tuhat erilaista piirustusideaa..Kynäparat! Aloitin myös vuosia sitten tekemään levyä (sellaista missä ihan oikeasti minä olisin laulajana), se kuitenkin jäi, ilmeisesti ei ollut sen aika. Tai sitten oli tarkoitus vielä säästää kuulijoiden korvaparkoja! Ja Suomi kiittää!

Katsoin joku vuosi tässä elokuvan Julia ja Juliet (tai Juliet ja Julia), ja aivan älyttömästi innoistuin leipomisesta. Sinä yönä en meinannut saada unta, kun kaikenmaailman reseptit pyörivät päässäni. Varsinkin kohtaus missä täytetään kalkkunaa jäi mieleeni. Minäkin haluaisin oppia tuon jalon taidon!! No, siinä meni yöunet ja taisin minä saada aikaiseksi kantaa keittokirjan olohuoneesta keittiöön saakka. Siihen jäi se kokin ura.

Pari vuotta sitten piti aloittaa harjoittelu puolimaratoonille. Verenmaku suussa harjoiteltiin ja olin varma siitä että sitten kun aika tulee, niin maaliviiva ylitetään. Tämä tyssäsi siihen, että tuli liian rankasta harjoittelusta rasitusmurtuma jalkaan ja siihen jäi sekin harjoittelu. Ei vaan jaksanut aloittaa uudestaan.

Lisäksi vuosia takaperin, minä, terveydenhoitaja, olin perustamassa omaa kahvilaa. Tajutonta! Silloinkin onneksi joku oli taustalla toppuuttelemassa, enkä ottanut älyttömän suurta lainaa kahvilabisnestäni varten. Ehkä se ei kuitenkaan olisi ollut minun juttuni.

Mitä siis haluan sanoa. Olen äärimmäisen innostuvaa sorttia. Yöunet menevät heti innostuessani suunnittelemaan sitä kaikkea hienoa mitä haluan tehdä. Parin päivän päästä innostus laimenee ja elän taas normaalina ihmisenä normaalia elämää. Perheeni on tottunut siihen, että menen heidän eteensä uuden idean kanssa. Milloin olen lähdössä ulkomaille töihin, milloin aloittamassa uutta ammattia.

Ja nyt olen siis aloittamassa blogia. Minä! Ei kannata siis kummeksua jos tämäkin tyssää jo heti alkuunsa. Minulla on kuitenkin niin kova into kirjoitella elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä, että uskon tämän jatkuvan. Tämä blogi on ihmiselämän ja ihmisten ihmettelyä. Ja ennen kaikkea itseni ihmettelemistä. Minusta saa äkkiä jakomielitautisen kuvan, mutta kaiken tämän keskellä olen aika ulospäin rauhallinen pakkaus. Ehkä kaikki muuttuu iän myötä. Unelmat karisevat ja tulee tyyntä..Ehkä ei kuitenkaan! Nyt vain mennään niitä oikeita unelmia kohti. Elämä on rankkaa, mutta unelmat kantavat. Ja ne elämän pienet ihmeet auttavat jaksamaan. Toivottavasti kirjoitukseni voivat antaa ideoita ja pysäyttää miettimään..Tätä kaikkea..Elämää..