Elämän kipu

Koska sitä oikein on tyytyväinen? Vähän aikaa sitten luin tutkimuksesta, jossa oli kyselty ihmisiltä, mitä he eniten katuvat elämässään. Yhtenä katumuksen aiheena oli se, että ei ollut toteuttanut elämässään joitain tiettyjä haaveita ja se, että teki liikaa töitä. Itse ajattelen, että olisi kauheaa, jos joutuisi pohtimaan tällaisia asioita kuollessaan. Kunpa olisin, on kauhistuttava sanapari. Nykyään puhutaan jo enemmän siitä, että olisi hyvä elää hetkessä. Omalla kohdallani ajattelen, että on parasta, jos voin nauttia päivistäni ja kokea, että elän joka päivä elämäni parasta aikaa. Se, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei rankkoja kokemuksia ja päiviä tulisi eteeni. Ja se ei tarkoita sitä, että joka päivä koen, että elän elämäni parasta aikaa.

Ihmisillä on kiire koko ajan. Ja yhtenä kiireen syynä on se, että he ehtisivät kokea mahdollisimman paljon eri asioita. Opiskella mahdollisimman korkealle, matkustella mahdollisimman moniin maihin jne. Mikään ei koskaan riitä ja sitä on koko ajan tyytymätön. Itse olen ollut yksi näistä ihmisistä. Aina sitä pohtii elämän tarkoitusta ja elääkö juuri niin kuin pitäisi ja kaikella potentiaalillaan. Onko tämänhetkinen ammattini minulle oikea? Pitäisikö lähteä ulkomaille? Pitäisikö muuttaa kaupunkia? Pitäisikö aloittaa uusi harrastus?

Itselläni kesti kauan, että sain kitkettyä tätä tyytymättömyyttä elämään pois. Mikään ei tunnu paremmalta kuin tietää, että riitän tällaisenaan ja minun ei tarvitse koko aikaa pyrkiä johonkin. Se ettei riitä, saa sen norsun tanssimaan rinnan päällä ja alkaa ahdistamaan. Ehkä annamme liikaa tämän maailman ja muiden ihmisten määritellä keitä meidän tulee olla. Minä taasen olen itselleni asettanut liian korkeat tavoitteet, ei perheeni. Olen päättänyt etten halua olla enää tyytymätön. En halua koko ajan ajatella, miten saisin elämästäni parempaa. Olen oikeassa työssä, missä saan olla lähellä ihmistä. Lisäksi seurakunnassa saan tehdä juuri niitä asioita joista nautin. Minulla on iso kasa rakkaita ystäviä, jotka kulkevat elämää kanssani. Lisäksi minulla on perhe.

Joku voisi ajatella, että varsinkin meillä suomalaisilla on kaikkea mitä tarvitsemme ja osen vuoksi ei saisi valittaa. Ihminen kokee ja elää elämänsä kuitenkin itse, joten kukaan muu ei voi tulla sanomaan, että sinun tulisi olla onnellinen. Kukaan ei voi sanoa, että sinun tunteesi on vääriä. Kenenkään ei pitäisi arvostella toista, että sinun nyt ainakaan ei pitäisi masentua, koska kaikki on niin hyvin elämässäsi. Ja usein päälle sitten verrataan jonkun toisen elämää. Mikään ei ole pahempaa kuin kylmä kanssakulkija, joka arvostelee toisen ihmisen tunteita ja kertoo miten tulisi tuntea.

Minä toivon, että me eläisimme juuri meille tarkoitettua elämää. Kulkisimme ennalta määrättyjä polkuja. Saisimme rinnalle ihmisiä, jotka kulkevat kanssamme. Ei arvostellen vaan tukien. Usein se vaatii sitä, että kokee niitä rankkoja asioita omassa elämässään, muuten voi olla vaikea ymmärtää toista ihmistä. Nämä rankatkin asiat ovat subjektiivisia kokemuksia. Kukaan ei voi niitä määritellä. Sairaalassa huomaa usein sen, että ihmiset määrittelevät omaa kipuansa aivan omanlaisesti. Käytetään usein asteikkoa 1-10 kivun kovuudesta. 1 tarkoittaa ei kipua ja 10 on sietämätön kipu, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että ihmiseltä lähtee taju, koska kipu on niin kova. On siis ihmisiä, joilla hoitajana huomaa olevan todella kovat kivut ja he vähättelevät niitä ja on ihmisiä, jotka kirkkain silmin sanovat, että kipu on 10 luokkaa. Elämän kipu ja fyysinen kipu ovat siis subjektiivinen kokemus. Ulkopuolisen on hankala määritellä niitä. Tai jos lähtee määrittelemään, niin siinä pitää olla varovainen.

Elämän kipu on välttämätöntä, tyytymättömyys ei kuitenkaan ole. On hyvä pohtia miettimään, elääkö tänä päivänä juuri sitä elämää, jota tulisikin elää. Mutta ehkä ei kuitenkaan kannata lähteä kovin moniksi vuosiksi etsimään sitä mikä puuttuu. Joskus saattaa auttaa kun hiljentyy ja pohtii omaa elämäänsä. Ehkä se kuitenkin on juuri sellaista mikä on hyvää ja mistä voi alkaa nauttia, kunhan ei koko ajan etsisi jotain muuta.