Sinä olet aurinko

Meidän perheen pieni aurinko sanoi tässä muutama päivä sitten mummille, että hän kasvaa isoksi, koska saa niin paljon rakkautta. Voiko pieni ihminen sanoa spontaanisti mitään ihanampaa?? Usein hän kääntyy puoleeni ja sanoo, että "täti, mä olen sulle rakas". Samaa hän sanoo perheessä muillekin. On ihanaa huomata, että se kaikki rakkaus, mitä ihmiseen upottaa, kasvattaa häntä. Se muokkaa minäkuvaa ja antaa melkein täydellisen kasvualustan (huom. melkein). Rakkaus poistaa/peittää paljon pahaa ja kurjatkaan asiat eivät näytä niin kurjilta.

Moni lasten kanssa tekemisissä oleva tietää sen tunteen, että antaisi oikean kätensä pienen ihmisen puolesta. Tekee niin pahaa, kun lukee kaikesta pahasta, mitä lapset joutuvat kestämään. Sitten usein tulee vastaan aikuiseksi kasvaneita lapsia, joista aistii sen, että lapsuus ei ollut mikään ruusuinen ja sydämen täyttää suru heidän puolestansa. Viimeksi tänään tapasin naisen, jonka silmät täyttyivät kyynelistä, kun hiukan sivusimme jotain vanhaa muistoa, mitä vielä ei ole pystytty käsittelemään.

Olisi ihana jättää kaikki huonot uutiset ja katastrofit lukematta, niinkuin eräässä haastattelussa eräs nimeltä mainitsematon julkkis sanoi tekevänsä. Mutta onko uutisten lukematta jättäminen vastaus? Eikö se ole tyhmyyttä ja teeskentelyä, että sulkee ympäristön pois? Pitäisikö kuitenkin tätä pimeyttä vastaan taistella edes jotenkin? On niin helppo masentua maailman älyttömyyteen!

Vielä jotain hyvää sentään löytyy. Monesti kun on tekemisissä lasten kanssa, ei edes tarvitse mitään hölmöä temppua syyksi naurahtaa. Yksinkertaisesti lasten elämänilo ja avoimuus saa nauramaan. Kunpa me aikuiset vaan säilyttäisimme sellaisen ympäristön, missä ihminen varttuu ja kasvaa juuri sellaisena kuin on. Siihen ei mielestäni tarvitsisi sisältyä huutamista, haukkumista, pettämistä ja jättämistä. Rakkaus antaa ja sallii paljon, mutta sitäkään ei tulisi käyttää väärin. Ei ole oikein, että sen nimessä rikotaan avioliittoja, flirttaillaan, lyödään, pakotetaan...Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkäksi. Vääränlainen rakkauden nimessä toimiminen tapahtuu omista lähtökohdista. Oikeasti halutaan tyydyttää omaa rakkauden kaipuuta ja rakkaudettomuutta.

Voidaan esimerkiksi ajatella, että kirkon tulisi olla maailmassa täydellisen rakkauden paikka, mutta se on sen nimissä tehnyt paljon pahaa. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon...Viimeisimpinä ehkä homoliittojen salliminen. Puhdas rakkaus siis ojentaa ja kasvattaa. Haluaisin nähdä lasten kasvavan suoruuteen, en vääryyteen rakkauden nimissä. Mistä siis löytää balanssi ja oikea tie? Olisi niin ihanaa, ettei meidän pienien päivänsäteidemme tarvitsisi kasvaa psykiatrien penkkien kuluttajiksi. Itse ainakin joudun koko ajan miettimään, kuinka kohtelen lapsia päivittäin ja ihmisiä ympärilläni. En aina hirveän hyvin, mutta koko sydämestäni pyrin siihen. Haluaisin uskoa, että muilla olisi samat lähtökohdat. Olisi niin paljon helpompi elää.

Oma kipu on tärkeää, mutta sen ei aina kuitenkaan tulisi mennä muitten ihmisten kipujen edelle. Jos se sen sijaan aina tekee sen, niin lopulta kaikilla on huono olla...Voi olla että näin on päässyt käymään, koska maailma ei tänä päivänä ole rakkaudellisin paikka asua. Koitetaan koko sydämestämme siis jakaa rakkautta, että lähimmäisemme voisi katsoa meihin ja sanoa niin kuin kummilapseni sanoo minulle: "täti, mä tiedän että sä rakastat mua". Ystäväni, rakkaimpani, lapseni,  tiedän, että sinä rakastat minua=)

Kuka määrittelee kauniin?

Kävin tuossa juurikin juoksemassa sen verran miltä keuhkoiltani ja kunnoltani pystyin. Olen ollut viikon verran puolikuntoinen ja kipeä, joten kun pikkasen jo jalat kantaa, niin on pakko päästä heti juoksemaan. Mitä ihmettä?? Niin se vaan kuitenkin on.
Välillä pysähdyn unelmoimaan treenaamisesta ja juoksulenkeistäni. Nii-in, weird..Tiedän..Joku treenaa sen vuoksi että mahtuu lukioaikaisiin farkkuihin, joku ostaa tarkoituksella mekon, missä näyttää epämuodostuneelta nakilta ja toivoo, että siitä saisi kipinän kuntoiluun. Toinen urheilee, jotta voisi syödä enemmän karkkia, joku taas siksi, että tänä päivänä nyt vain tarvitsee näyttää älyttömän hyvältä. Hetkinen! Kuka määrittelee oikeasti sen mikä näyttää hyvältä? Tämä kysymys on sama kuin se, (mitä usein pohdin) että mikä oikeastaan saa aikaan ihmisen musiikkimaun..Tai ylipäätänsä mikä muokkaa ihmisen innostusta taiteeseen, muotiin, matemaattisiin aineisiin ym.

Ennen treenasin sen takia, että oikeasti inhosin kroppaani. Pikkuhiljaa alan olemaan sinut sen kanssa kun lihasmassa alkaa kasvamaan ja läski vähetä. Ja nyt treenaan yhä enemmän sen vuoksi, että saisin paremman kunnon itselleni. Pääsisin kovempaa ja jaksaisin pidempään. Kerronpa nyt mistä en ole itsessäni pitänyt (kannattaa ottaa huumorilla, vaikka tämä on totista totta!): välillä vääntelen naamaani ja katsoisin miltä se näyttäisi kireämpänä (ei paha, ei pahalta ollenkaan), mutta silti ehdoton ei kauneuskirurgialle! POSKET voisivat siis olla pienemmät ja hei, millä läskin saa poskista pois! Ehkä se, että juoksen ja saan aikaan tärähdyksiä, myös treenaa poskia..No, ehkä ei kuitenkaan, mutta naamaa voi väännellä ja lauluhan on hyvää treeniä! Kyllä ne siitä pienenee ja vanhempana sitten kun ne alkaa oikein tosissaan roikkumaan, niin onhan teippi keksitty.

Tämä kuulostaa niin hullulta tiedän, mutta on hauska kertoa muillekin, kuinka turhamaisia naiset voivat olla. No niin, sitten tulevat POLVET. Inhoan polviani! Tuskaista ajatellakin että laittaisin shortsit jalkaan ja painattaisin kaupungilla. Siksi en toivo kuumia kesiä, kun en pysty pitämään lyhyitä shortseja tai hameita. Olen yksi niistä, jotka pitävät niitä miesten inhoamia kaameita leggingsejä ympäri vuoden. No jaa, mitäs sitten...TAKAPUOLI..Ei viitsisi edes alkaa tästä..Aiheesta voisi kirjoittaa romaanin. Sanoin aina pienenä että minulla on Pekka Puupään takapuoli (kannattaa googlettaa), sitä siis löytyy. Ja olen huomannut että istuminen ei sitä pienennä, päinvastoin..Sitten en tykkää sormistani tai varpaistani. Vaikkakin minulla on pianistin kädet. Saa helposti soitettua oktaavin..

Nyt voi siis kysyä: mikä mua vaivaa??? Uskon että monilla naisilla löytyy lista niistä kohdista, joita he kropassaan inhoavat. Tämä on kyllä niin kurjaa. Ajattelin pienempänä, etten voi ikinä päästä naimisiin, koska minulla on niin karmaisevat polvet! Miettikää! Tai no älkää sittenkään. Minulta evätään kohta kaikki luottamustoimet kun selviää, että se onkin ihan pehmeä päästään. Monilta kysellään, että mikä on se paikka mihin ensimmäisenä toisen vartalossa kiinnität huomiota..Minut ainakin raakataan heti pois niiden listoilta jotka katselevat polvia. Rankkaa tämä elämä.

Olen ajatellut että ihan vain shokeeratakseni muita ja itseäni, kaivan minihameen tai ne shortsit sieltä kaapista esiin ja menen Hämeenkadulle kävelemään. Tämä tyhmä polvikammo pitää saada pois! Ai niin, tarkoitan siis, että pitäisin niitä shortseja ilman leggingsejä. Ja jos joku tuijottaa, että on toi pöllö kun ei tajuu että joku roti pitäis shortsien käytölläkin olla, niin annan tuijottaa. Sillä kuka määrittelee kauniin?? (Itse olen kyllä arvostelija kovimmasta päästä, siltikin vaikka en ole täydellinen.) Ja vielä loppukaneetiksi. Menin juoksun jälkeen suihkun kautta pakastimelle ja otin sieltä jäätelön. Ei tämän elämän niin tarkkaa pitäisi olla. Itsehän tässä kropassani elän. Ja jäätelö on hyvää!

Ei mitään uutta auringon alla

Suosikkikysymykseni on: Mitä ihmettä minä täällä teen? Ja melkein, huom. MELKEIN, voin laittaa pääni pantiksi, että edes yksi kymmenestä ajattelee samoin. Niin kuin viisas ystäväni tässä eräs päivä sanoi, että elämä on eriarvoista. Se ei ole kaikille siis samanarvoista. Joillekin on suotu viisautta, kauneutta, hyvä perintö, hyvä terveys ja kunnolliset olosuhteet. Toisella on joka päivä nälkä, ahdistus sodan keskellä, tomuinen maa sänkynään, ihmisten halveksunta, penni kukkarossa ja sairaus kalvamassa luitaan..

Mihin minä luokittelen itseni? Lehdistö toitottaa joka päivä kuinka Suomi on hyvä maa asua ja meillä on kaikki niin hyvin. Samalla se saattaa meille selväksi sen, että kuka vaan voi tänä päivänä nousta toista ihmistä vastaan ja antaa ruudin puhua puolestaan, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Vertaan usein oloani vähempiosaisiin. Mutta miksi se ei nosta kiitollisuutta sydämeen omista olosuhteistani. Missä siis on rauha sydämestäni? Jos on huono olla, niin jollain toisella on huonompi. Pitäisikö siis iloita omasta kohtalostani?

Mitä ihmettä teen täällä? Olen lueskellut tässä kuuluisaa Raamatun kirjaa Saarnaaja. Saarnaaja oli kuuluisa kuningas aikoinaan ja sen aikaisen maailman rikkain mies. Hänestä kylläkin sanotaan ettei rikkaampaa ollut ollut tai ollut tuleva. Päällimmäisenä jää mieleen se, että hän osasi arvostaa kaikkea rikkauttaan, mutta koki sen hyödyttömäksi. Kaikki valta, kunnia ja rikkaus jää tänne. Ei sen vuoksi kannata elämäänsä uhrata. Se usein kietoo ihmisen uumeniinsa ja ihminen yhä epätoivoisemmin yrittää tavoittaa sitä, kuitenkaan koskaan saavuttamatta täydellistä tyydytystä.

Onko meillä siis kiire? Kiire toteuttaa kaikki unelmamme. Niin kiire, että tulee poljettua toinen maahan. Sehän on vain luonnon malli, että heikkojen ei kuuluisikaan selvitä. Kyllä luonto tietää... Mitä tämä kilpailu hyödyttää, jos olemme loppujen lopuksi samalla viivalla, rikas ja köyhä, vahva ja heikko. Voi olla, että näitä kysymyksiä ei voi koskaan tietää, jos ei tiedä elämänsä tarkoitusta. Olen huomannut, että ilman sydämen rauhaa ihmisen elämä ei voi olla tasapainossa. Rauha ei ole kuitenkaan yhtä suuri (=) kuin ihana elämä joka päivä. Itse en ainakaan kykene tuntemaan onnellisuutta aina kun tiedän että suurin osa maailman ihmisistä kärsii. En edes haluaisi. Kyllä elämä kaikin puolin on taistelua hyvän puolesta. Tulee iloisia hetkiä ja tulee epätoivon hetkiä. Teen kuitenkin kaikkeni että kaaduttuani nousisin ylös enkä jäisi makaamaan ja toistamaan kysymystä mitä ihmettä täällä teen, tietämättä vastausta siihen.

Joillekin elämä on kilpajuoksua aikaa ja kuolemaa vastaan, toiset vain ajelehtivat, toiset elävät kuin huomista ei olisi ja toiset uskovat, että kun kuollaan on vain tyhjyys ja kaikki katoaa. Minä ajattelen, että tässä on vain alku jollekin suuremmalle. Kukin siis uskoo mihin uskoo. Mutta se mihin uskoo, määrittelee kovin paljon elämämme sisällön. Uskon kautta määritellään vastaus kysymykseen, mitä minä täällä teen. Se näkyy teoissa ja tavassa elää. Koska minä uskon, että elämä ei ole kaikille tasa-arvoista ja kaikki ihmiset eivät voi koskaan saavuttaa täydellisen ihanaa elämää, teen kaikkeni etten polkisi toista ihmistä. Se on välillä vaikeaa, koska ihminen on niin ylpeä kaikin puolin ja omaneduntavoittelija. Se mitä haluan tehdä täällä on siis auttaa toista. Vaikkakin ulkokuori välillä näyttäisi jotain muuta, niin sydämessäni tiedän, että kaikki me tarvitsemme toisiamme, jotta jaksamme.

Saarnaaja 4:

Taas minä katselin kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla, ja katso, siinä on sorrettujen kyyneleet., eikä ole heillä lohduttajaa; väkivaltaa tekee heidän sortajainsa käsi, eikä heillä ole lohduttajaa. Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa ja onnellisemmaksi kuin nämä kumpikaan sitä, joka ei vielä ole olemassa eikä ole nähnyt sitä pahaa, mikä tapahtuu auringon alla.

Ja minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan. 

Yököt liikkuvat öisin

Kuten olen jo moneen kertaan täällä itseäni toistanut; rakastan työtäni. Siinä on kuitenkin puolia, jotka eivät ole mitään herkkua minulle. Minulla on siis viha-rakkaussuhde yövuoroihin. Ja jostain kumman syystä vanhemmat taas rakastavat lähteä lastensa kanssa juuri yöllä ajelemaan ensiapuun ja siten tuottavat meille yököille sutinaa. Yöllä ihminen kulkee täysin puoliteholla, mutta sairasteluhan ei katsele juurikaan kelloa, joten työt on tehtävä, vaikka päätä särkeekin ja koko kroppa käskee menemään peiton alle lepuuttamaan...

Ja mehän hoidamme ympäri vuorokauden! Joten tervetuloa vaan, lapsistanne pidetään huolta. Ja siis, tämä tarina on tosi..

Yössä on se hauska puoli myös, että lääkkeiden antoon/jakoon menee kaksin-, jos ei kolminkertainen aika. Ainakin minulla. Ei se toisaalta ole mikään ihme, kun näkee pillerit kahtena ja joutuu kerta toisensa jälkeen laskemaan antibioottiannoksen, jotta antaa varmasti oikean määrän lapselle, koska matematiikan tehtävät eivät jostain syystä luonnistu niin hyvin klo kolme yöllä. En siis loukkaannu, jos joku toteaa minulle yövuorossa että nyt taitaa neidillä sytyttää pikkasen liian hitaasti. Päivällä tätä kommenttia en ota vastaan, mutta yöllä ei voisi sanoa mitään osuvammin! No, ehkä sen voi päivälläkin sanoa, mutta nätisti kiitos!

Eli tänä yönä kun nukut, voit muistella meitä iloisia hoitsuja, jotka painamme pitkin sairaalamme käytäviä ja hoidamme pikkupotilaita. Aina valmiina! Väsähtänyt hymy huulilla. Antaen lääkettä, rauhoitellen itkevää, kantaen sylissämme pikkuisia itkeviä vauvoja tai isompiakin, mitaten kuumetta, siivoten oksennuksia, huolehtien, ettei kipu käy ylivoimaiseksi; tehden työtä jolla on tarkoitus. Ja ai niin, pienellä palkalla. Pitää aina muistaa se sanoa, kun kaikki siitä jankuttaa. Vaikkakin lapsen hymy on jo sinänsä aivan valloittavan ihana palkka, mutta sillä ei kävellä kauppaan ostamaan maitoa kaappiin. En ole kokeillut, mutta luulisin että se ei toimi.

Haluan lisätä vielä, että tätä työtä tehdään huumorilla. Vaikkakaan lapsen sairaus ei ole naurun asia, niin päivämme naurusta täyttyvät. Välillä ei voi kuin ihailla sitä ammattitaitoa, jonka kollegani omaavat. Kaikki tekevät virheitä, se tiedetään. Tiedän kuitenkin sen, että yritämme parhaamme. Suremme yhdessä perheiden kanssa kurjia kohtaloita ja teemme parhaamme, että seuraava aamu olisi parempi. Siihen emme pysty vaikuttamaan nouseeko aurinko vai ei. Emmekä päätä siitä kenen liekki sammuu ja kenen jää palamaan. Teemme vain työtämme, mutta suurella sydämellä. Oli sitten yö tai päivä.

Minä olin ihme?

Joskus kauan sitten oli aika, kun me kaikki olimme pieniä ihmeitä. Kaikki ihastelivat ja huokailivat onnesta, kun olimme tulleet juuri heidän maailmaansa ilostuttamaan. Meihin sai kohdistaa ja antaa kaiken sen rakkauden, jota pieni sydän kaikkein eniten sillä hetkellä tarvitsikin. Harvahan sitä voi olla pienelle ihmeelliselle elämänalulle vihainen. Viaton kun pieni ihminen on, sanotaan. Ihmeellinen! Täydellinen! Ainutlaatuinen! Vauvoista ei voi sanoa mitään muuta, koska hehän ovat pieniä täydellisiä ihmeitä.

Nyt ollaan eletty tässä maailmassa jo yli 20-vuotta. Kuinka ihmeellinen olen nyt? Olenko täydellinen, ainutlaatuinen, ihmeellinen? En ainakaan viaton?! Kuinka moni huokailee katsellessaan minua ja toistaa sanaa ihme? Itse sitä katsoo peiliin ja usein tulee sanottua sanoja, mitkä ovat kaikkea muuta kuin ihmeellisiä. Varsinkin silloin kun silmäpussit roikkuvat alaleuan kohdalla ja hiusten mattaväri on sävyä maantie, niin että jos menisin maahan makaamaan niin ihmeteltäisiin kuka tuo päätön tyyppi on. Mutta välillä tulee kyllä sana ihmekin mieleen. Varsinkin silloin, kun sovittaa siellä HM:ssa niitä oman koon housuja, eikä ne mene nilkoista ylöspäin. Tai kun on laihduttanut viimeisen puoli vuotta ja on saanut 5 kiloa lisää. Silloin katsoo itseään peilistä ja ei voi muuta sanoa kuin että on se ihme nainen!

Mutta nyt kun oikeasti alkaa miettiä, niin milloin me lakkaamme olemasta ihmeitä. Lapsistakin sanotaan että on ne ihania silloin kun ne nukkuu ja on hiljaa. Mitä?? Emmekö haluakaan koko pakkausta? Viimeistään siinä vaiheessa menee hermot, kun alkaa oma tahto näkyä. Mikään ei ota niin paljon pannuun kuin se, että lapsi ilmaisee omaa tahtoaan. Siinä meni siis se ihme. Ollakseen ihmeellinen, ei siis saa olla ärsyttävä, puhua, omata mielipiteitä, väittää vastaan ym...Pitäisi vaan nukkua..

Voisin tässä tehdä kokeen. Eli jos minua ei muutamaan viikkoon näy, niin testailen vain tuleeko minusta ihmeellinen sitten, jos päätänkin jäädä huomenna sänkyyn ja vain nukkua. Olisinko sitten taas ihana ja Jumalan ihme, kun olen hiljaa ja nukun, aivan kuin se suloinen prinsessa Ruusunen?

Ei, kyllä minusta varmaankin tulisi sitten kaikkien suussa tyhmä. Eihän nyt tuon ikäisen sovi kaikkea päivää sängyssä maata! Mitä siis tulee tehdä, että olisi isompana lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhana vielä sellainen ihme, miksi meidät luotiin? Minulla on ehdotus! Saisinko olla juuri vain tällainen tavallinen Janika. En haluaisi olla mitään muuta. Vain minä.

Ps. 139:14

Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Häpeän valtakunta

Tekee mieli painaa katse alas, ettei kukaan vaan pääse mulkaisemaan tai muuten vaan katsomaan halveksivasti. Taas tuli tehtyä väärin ja tuntuu siltä että kaikki tietävät. Hävettää kauheasti ja ei kai tässä auta muuta tehdä kuin hävetä, kun muutkin siihen niin innokkaasti kannustavat. Eikös se niin ole, että silloin kun onnistaa, niin on selkään taputtelijoita, mutta kun menee huonosti, saa vain arvostelevia katseita ja tuomitsevia lausuntoja.

Ollaan me ihmiset niin ihania ja toisiamme tukien täällä kuljemme! Vai? Olen tässä pitkään pohdiskellut häpeää ja eräs kuuluisa suomalainen sanoikin taannoin yleisradion haastattelussa juuri häpeän olevan ihmisen pahimpia vihollisia. Hyi häpeä! Häpeä vähän! Häpeätkös! Tää on niin hävettävää! jne..Häpeää sitoo meitä tiukkaan otteeseensa, joitain ihmisiä päivittäin. Jotkut elävät vieläkin nuoruutensa häpeässä. Toiset ovat täysin toimintakyvyttömiä, koska häpeävät itseään ja tekemisiään.

Pienenä meidät opetettiin häpeämään. Olenkin miettinyt, onko se hyvä vaiko huono asia. Täytyykö virheitään hävetä vaiko katua? Tarvitseeko niitä enää miettiä ja kantaa sen jälkeen kun on jo saanut anteeksi. Ehkä häpeä kasvaakin silloin, kun virheitään ei saakaan anteeksi ja niistä saatetaan aina silloin tällöin muistutella. Ihminen alkaa pelätä epäonnistumista, koska se saa aikaan häpeää ja mahdollisesti toisten vihaa ja ylenkatsetta. Mutta eikö juuri epäonnistuminen opeta meille miten onnistua! Ajattelen, että ihmisen sydän kasvaa silloin hyvällä maaperällä, kun se tietää sen, että jos teen väärin, saan anteeksi ja minua rakastetaan. Häpeä ja viha sitoo, mutta rakkaus vapauttaa.

Toivoisin jotenkin, että lasten ei tarvitsisi kantaa häpeää. Häpeää siitä, että he ovat erilaisia, ehkä pullukoita, käyttävät silmälaseja, köyhiä, omanlaisiaan, sairaita..Meillä on sanomattomia normeja, ja jos niihin ei asetu, niin tulisi hävetä! Inhoan itse sanaa valistus. Jollakin on siis otsaa tulla ja valistaa minua kaikennäköisistä vaaroista. Asettua minua korkeammalle ja kertoa miten ei saisi tehdä. Keinoja heillä ei ole antaa, miten selvitä vaikeiden asioiden ja häpeän yli, mutta sen he osaavat sanoa, että tiedätkös kuinka väärin teetkään.

Voisin sanoa, että asia on minua lähellä, koska inhoan sitä että toista ihmistä painetaan alas ja pienestä pitäen olen halunnut pitää heikkojen puolta. MUTTA olen myös itse arvostellut ja tuominnut toisia minkä kerkeän. Olen ihmetellyt kun ihmiset eivät ylety minun normeihini ja katsonut heitä pitkin nenänvartta. Olen toivonut, että he häpeäisivät käytöstään ja sitä mitä ovat! Olen tuntenut vihaa ihmistä kohtaan, kun hän on niin heikko, että aina lankeaa samaan syntiin tai väärään tekoon. Olen vihaten ja YLPEÄSTI katsonut pettäjää, tupakoitsijaa, juoruajaa, alkoholistia, eronnutta ja muuten vain langennutta. En koskaan ole ajatellut, että ehkä tällainen ihminen tarvitsee myötätuntoa ja sitä, että häntä kohdellaan niin kuin toivoisin minua kohdeltavan.

Terveydenhoitajana huomaa sen, että muutos ei tapahdu sillä että haukkuu asiakkaan. Tai vaatii asioita tapahtuvan. Puhutaan asiakaslähtöisestä työskentelymallista ja  mielestäni se on hyvä termi. Lisäksi puhutaan ihmislähtöisestä kohtaamisesta. Kuka nyt sitä jaksaa kuunnella kun kehutaan vaikka itseään ja kehoitetaan muitakin toimimaan niin kuin itse toimii, koska on vaan nyt niin älyttömän hyvä ja hieno ihminen.

Häpeän aihe on laaja ja erittäin mielenkiintoinen. Olen huomannut seurakunnassa koko ikäni olleena, että  kirkon seinien sisälle mahtuu paljon häpeää. Itsekin kasvoin häpeään. Kunpa vaan en tekisi väärin. Pelkäsin koko ajan kovaa rangaistusta tai vähintäänkin sitten helvettiä, jos nyt satuin lankeamaan. Meni kauan tajuta se, että meillä on oikeudenmukainen Jumala, joka armahtaa. Seurakunnassa me ihmiset emme vain osoita sitä. Me oikeasti liian usein haluamme tuomita. Auta armias jos teet väärin. Se kyllä huomataan ja muistetaan. Kuvittele tilanne. Teit juuri pahan synnin ja seurakunta on nähnyt sen seuraukset. Mitä tapahtuu? Ihmiset tulevat ja kertovat, että ei noin saa tehdä. Ja tietysti siitä puhutaan selkäsi takana. Sitten häpeä kasvaa ja tunnet, että et kuulu joukkoon. Pohdit, että sinulla ei ole voimaa muutokseen. Ihmiset eivät siihen auta, he vain katsovat sinua kurjaa nenänvarttaan pitkin ja huokaavat puolestasi rukouksen, jos jaksavat. Huomaat erilaisuutesi, sinua ei tähän joukkoon oteta vastaan.

Eikö meidän pitäisi seurakunnassa tarjota muutosta. Auttaa siihen ja tukea matkalla. Harva ihminen haluaa tehdä koko ajan elämässään virheitä. Jos jollain ihmisellä on vastaus toisen ihmisen ongelmaan, niin eikö hänen tulisikin auttaa. Ehkä tässä juuri onkin seurakunnan ongelman ydin. On niin helppo tuomita virheet ja tuottaa ihmiselle häpeää. Mutta ei ole antaa ihmisille keinoja päästä irti vaikeista tilanteista, kun ei oikeasti itse huomaa, että enhän minäkään mikään täydellinen ole. Luulen, että juuri täydelliset ihmiset tuomitsevat. Kun taas ne, jotka ovat kokeneet Jumalan armon eivät sitä tee. he tietävät ettei ihminen itse millään voi mitään ansaita.

Haluaisin nähdä seurakunnan sellaisena paikkana jonne ihminen voi tulla virheineen ja jossa kannustetaan muutokseen. Kuljetaan yhdessä muutosta kohti, hyvää elämää kohti. Siellä olisi ihanaa tunnustaa tehneensä jonkin asian väärin, esimerkiksi loukanneensa toista, koska siellä annetaan anteeksi. Toivoisin, että itse osaisin pyytää ja antaa anteeksi, ettei minun takiani tarvitsisi kokea häpeää. Ettei tarvitsisi sanoa, että kun tuo Janika aina katsoo niin oudosti. Mitäköhän taas tein väärin. (No, sitä outoutta voi olla vaikea poistaa, mutta teen parhaani!) Olisimmepa ihmisiä ihmisille. Langenneita, väsyneitä, väärässä olevia, mutta kuitenkin täynnä toivoa ja iloa paremmasta huomisesta ja onnellisia siitä, että meillä on toisemme. Meillä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse hävetä, vaan saa olla juuri sellainen kuin on. Täydellinen oma itsensä. Se tuntuu hyvältä ja sen voimalla jaksaa jatkaa eteenpäin!

Luopumisen tuskaa

Moni kirjoittaa blogia terapoidakseen itseään. Välillä kuitenkin tuntuu, että tähän päähän ei enää terapiat auta! Elämä vie välillä niin tutkimattomia reittejä, että sitä kävelee vain ihmetellen perässä ja koittaa välillä avata suutansa kysyäkseen jotain, vain huomatakseen, että ei tässä auta muu kuin noudattaa suurempaa suunnitelmaa. Make the best of it..En tiedä mistä se johtuu, mutta lapsilla on luontainen kyky selviytyä. He itkevät sen aikaa kun sattuu, mutta jatkavat heti eteenpäin. Sairaalassa näkee monia kurjiakin kohtaloita, mutta lapsista saa voimaa, koska he selviävät. Me aikuiset taasen usein märehdimme. Pysähdymme siihen pahaan ja on todella vaikeaa välillä päästää irti. Miksi näin?

Itse harrastan paljon sitä töissä, että koitan mahdollisuuksien mukaan palkita lapsia kaikella mahdollisella pienellä niin paljon kuin pystyy. Ei koskaan kuitenkaan ruoalla! Mutta meillä on lastenosastolla tarroja ja pieniä reippareita joita mielelläni jakelen. Lapset ovat siis tietyllä lailla huijattavissa? Vai onko se niin, että he kiinnittävät mieluiten huomionsa siihen positiiviseen. Ja aina kun pistellään neuloilla ja tehdään erilaisia hoitoja, niin on ollut pakko kehittää joitain keinoja helpottaa pikkuisia muruja. Tarra tai pikkuinen pehmolelu pelastaa monen päivän. Miettii vaan, että tähän ikään varmaankin pitäisi omistaa toinen asunto, missä olisi ne kaikki pikkupehmot ja tarrat, jos niitä elämän kolhuista jaeltaisiin.

Vanhetessa tämä ei kuitenkaan enää toimi. Aikuisena sitä pidetään kauhistuksena jos joku loukkaa ja yrittää hyvittää tekoaan esimerkiksi karkkipussilla tai jollain hienolla tavaralla. Tai sitten tapahtuu klassisesti ja kun mies kävelee kukkapuskan kanssa sisään ovesta, niin mietitään heti, että mitähän se on nyt taas mennyt tekemään! (Näin siis ehkä vain elokuvissa!)

Elämäämme kuuluu siis monenlaista tuskaa, mutta luopumisen tuska on kovaa. Miksi ihminen edes ajautuu tilanteisiin joissa pitää tehdä valinta ja luopua tietystä asiasta. Eikö meillä ole sen vertaa pitkänäköisyyttä, että emme alunperinkään tekisi niitä valintoja joiden tiedämme päättyvän huonosti. Itse huomaan sen, että järki on joskus täysin toisella planeetalla hengailemassa sillä aikaa kun pitäisi tehdä oikea valinta. Sitten sitä lipsuu ja vähän ajan kuluttua löytää itsensä tilanteesta, missä pitää valita mutta ei enää pysty, kun alunperin on valinnut väärin. Taitaa mennä teksti vaikeaksi!

Ihmiselämän suurimmat valinnat ovat aina pelottavia. Muutto, uudet ihmissuhteet, ihmissuhteiden purkaminen, työpaikan vastaanottaminen tai sieltä lähteminen...Lista on pitkä. Usein näissä tilanteissa sitä kääntyy toisen ihmisen puoleen ja kysyy mitä minä nyt teen. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi tehdä aikuisen puolesta päätöksiä. Lapset tekevät samoin, esimerkiksi rokottaessa he kysyvät sata kertaa että sattuuko tämä. Itse aina sanon, että sattuu ja sitten se rauhoittaa tilannetta heti, kun on rehellinen ja saa itkeä itkunsa ja pelätä ihan vapaasti. Monet vanhemmat/hoitajat valehtelevat lapsille että ei se satu yhtään ja voitte kuvitella sitä järkytystä, kun se oikeasti sitten sattuukin hiukan. Lapsille on oltava rehellisiä! Kivun kestää aina paremmin, kun tietää, että sitä on. Ja olen huomannut sen, että hoitamanni lapset lopettavat itkun melkein heti sen jälkeen kun pistos on tehty, koska heille ei ole alunperinkään valehdeltu. Ei tarvitse siis enää itkeä loukkaantumistaan siitä, että sattuikin, kun oli alunperin sanottu, että tämä ei satu.

Eli jos on tehnyt huonoja ratkaisuja niin taitaa olla aika repäistä laastari irti ja kestää kipu. Eiköhän ihminen aina sydämessään tiedä mikä on oikein. Oikean mutta välillä kivuliaan ratkaisun jälkeen seuraa yleensä jotain hyvää. Saattaa jäädä haavoja ja mustelmia, mutta what doesn´t kill you makes you srtonger!

Yhtä 2-vee uhmaa koko elämä

Täällä taas..Melkein meinasi jäädä bloggailu lyhyeen. Kuten huomaatte, olen tosi saamaton ja kaikki aina tahtoo jäädä. Palasin siis tässä muutama viikko sitten sairaalamaailmaan takaisin kahden vuoden avoterveydenhuollon jakson jälkeen. Nyt hoitelen lapsia Hämeenlinnan keskussairaalalla ja täytyy myöntää, että kaksi vuotta on kovin lyhyt aika. Itse olen sen aikana kyllä melkoisesti muuttunut, mutta osastomme elää sitä omaa samaa elämää.

Ajelen siis nyt Tampereelta Hämeenlinnaan joka päivä, eikä harmita. En vain jaksanut aloittaa taas uudessa paikassa ja ajattelin, että olisi mukavaa taas päivittää tietojani lasten sairauksista tutussa ympäristössä. Se auttaa kovasti neuvolamaailmassa, että on terkka, joka tietää edes jotain yleisimmistä sairauksista. Olen siis ollut tuolla osastolla valmistuttuani.

Yhden merkittävän asian olen huomannut näiden muutaman viikon aikana. Terveydenhoitajan työ on hyvin itsenäistä, joten en muistanutkaan, kuinka helposti minulla menee hermot työkavereihin! Osastomaailma on sellainen, että siellä on paljon ihmisiä töissä samaan aikaan...I could say, it´s a henhouse..Älkää käsittäkö väärin, työkaverini ovat aivan ihania, mutta itselläni menee vain niin helposti hermot ja otan nokkiini joka asiasta! Inhoan sitä, että minua neuvotaan. Inhoan sitä, että joku kysyy, mitä olen tekemässä. Inhoan sitä, että asioihini puututaan.

Luulisi siis että tämän ikäinen nainen jo osaisi hillitä itsensä, mutta ei. Ja tiedän, että kukaan ei pahalla tarkoita sanomisiaan, mutta kyllä sitä joskus vaan toivoo, että osastolla olisi edes kolmasosa miehiä. Tai no, edes pari miestä...Meidän osastomme henki on erittäin hyvä, mutta jostain kumman syystä löytyy aina ihmisiä jotka jaksavat huomautella jos olen tehnyt jotain heidän mielestään väärin. Ja minähän en tee mitään väärin! Kenellä on otsaa tulla kertomaan minulle miten asiat tehdään! Suutun välittömästi. Olen niin isoissa ongelmissa egoni kanssa, että kohta kukaan ei enää jaksa olla kanssani.

Voi kun tämä elämä olisi helpompaa, jos täällä maapallon päällä olisin vain minä..Mutta kyllä se olisi tylsääkin. Ja niinhän se on, että ihminen toistaan hioo ja luonteen säröt tasoittuvat. Mutta kun ei jaksaisi aina tasoitella luonnettaan. Miksen saa olla tällainen kuin olen?? Miksi on pakko muuttua? Olen huomannut sen, että perusluonne pysyy aina samana, mutta negatiivisia osia on hyvä koittaa muuttaa vahvuuksikseen. Se, että on kärkäs tiuskimaan takaisin ei välttämättä ole hyvä asia, mutta taasen sanavalmius on.

Luulin oikeasti, että nämä vuodet olisivat muuttaneet minua ja minulla ei enää olisi niin suuria ongelmia olla ihmisten kanssa. Väärin luulin! Kuitenkin jotain on muuttunut. Tiedostan asian nopeammin ja koska olen ollut jo useamman kuin kerran ongelmissa tämän asian kanssa kolmen viikon sisällä, niin tiedän, että minun tulee kiinnittää tähän lujasti huomiota. Joku on sanonut, että vanhetessa särmät hioutuu, eikä ihminen jaksa tapella enää koko aikaa. Kyllä se näin on, mutta sanokaa se luonteelleni ja isolle suulleni! Ehkä olen liian nuori ja voimissani enkä vielä ole ehtinyt tasoittumaan. Välillä on sen sijaan ollut tunne, että menen koko ajan pahempaan suuntaan.

Olen siis selvästikin vielä uhmaiässä. Pyydän anteeksi kaikilta läheisiltäni, nöyrimmin...Tämä ongelma ei muuten esiinny vain sairaalan seinien sisällä. Olen ulkopuolellakin koko ajan ongelmissa vahvan luonteeni vuoksi. Harvoin löytyy vertaista ja silloin kun löytyy, niin sitten tapellaan. Elämää se vain on? Niin kai. Nyt vain ei ole enää äitiä ja isää pitämässä minua kurissa. Saan riehua ihan miten haluan..Toivottavasti joskus muutun..Ehkä..Mahdollisesti. Aina toivoa ja toivossa on kumman hyvä elellä.

Elämän kipu

Koska sitä oikein on tyytyväinen? Vähän aikaa sitten luin tutkimuksesta, jossa oli kyselty ihmisiltä, mitä he eniten katuvat elämässään. Yhtenä katumuksen aiheena oli se, että ei ollut toteuttanut elämässään joitain tiettyjä haaveita ja se, että teki liikaa töitä. Itse ajattelen, että olisi kauheaa, jos joutuisi pohtimaan tällaisia asioita kuollessaan. Kunpa olisin, on kauhistuttava sanapari. Nykyään puhutaan jo enemmän siitä, että olisi hyvä elää hetkessä. Omalla kohdallani ajattelen, että on parasta, jos voin nauttia päivistäni ja kokea, että elän joka päivä elämäni parasta aikaa. Se, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei rankkoja kokemuksia ja päiviä tulisi eteeni. Ja se ei tarkoita sitä, että joka päivä koen, että elän elämäni parasta aikaa.

Ihmisillä on kiire koko ajan. Ja yhtenä kiireen syynä on se, että he ehtisivät kokea mahdollisimman paljon eri asioita. Opiskella mahdollisimman korkealle, matkustella mahdollisimman moniin maihin jne. Mikään ei koskaan riitä ja sitä on koko ajan tyytymätön. Itse olen ollut yksi näistä ihmisistä. Aina sitä pohtii elämän tarkoitusta ja elääkö juuri niin kuin pitäisi ja kaikella potentiaalillaan. Onko tämänhetkinen ammattini minulle oikea? Pitäisikö lähteä ulkomaille? Pitäisikö muuttaa kaupunkia? Pitäisikö aloittaa uusi harrastus?

Itselläni kesti kauan, että sain kitkettyä tätä tyytymättömyyttä elämään pois. Mikään ei tunnu paremmalta kuin tietää, että riitän tällaisenaan ja minun ei tarvitse koko aikaa pyrkiä johonkin. Se ettei riitä, saa sen norsun tanssimaan rinnan päällä ja alkaa ahdistamaan. Ehkä annamme liikaa tämän maailman ja muiden ihmisten määritellä keitä meidän tulee olla. Minä taasen olen itselleni asettanut liian korkeat tavoitteet, ei perheeni. Olen päättänyt etten halua olla enää tyytymätön. En halua koko ajan ajatella, miten saisin elämästäni parempaa. Olen oikeassa työssä, missä saan olla lähellä ihmistä. Lisäksi seurakunnassa saan tehdä juuri niitä asioita joista nautin. Minulla on iso kasa rakkaita ystäviä, jotka kulkevat elämää kanssani. Lisäksi minulla on perhe.

Joku voisi ajatella, että varsinkin meillä suomalaisilla on kaikkea mitä tarvitsemme ja osen vuoksi ei saisi valittaa. Ihminen kokee ja elää elämänsä kuitenkin itse, joten kukaan muu ei voi tulla sanomaan, että sinun tulisi olla onnellinen. Kukaan ei voi sanoa, että sinun tunteesi on vääriä. Kenenkään ei pitäisi arvostella toista, että sinun nyt ainakaan ei pitäisi masentua, koska kaikki on niin hyvin elämässäsi. Ja usein päälle sitten verrataan jonkun toisen elämää. Mikään ei ole pahempaa kuin kylmä kanssakulkija, joka arvostelee toisen ihmisen tunteita ja kertoo miten tulisi tuntea.

Minä toivon, että me eläisimme juuri meille tarkoitettua elämää. Kulkisimme ennalta määrättyjä polkuja. Saisimme rinnalle ihmisiä, jotka kulkevat kanssamme. Ei arvostellen vaan tukien. Usein se vaatii sitä, että kokee niitä rankkoja asioita omassa elämässään, muuten voi olla vaikea ymmärtää toista ihmistä. Nämä rankatkin asiat ovat subjektiivisia kokemuksia. Kukaan ei voi niitä määritellä. Sairaalassa huomaa usein sen, että ihmiset määrittelevät omaa kipuansa aivan omanlaisesti. Käytetään usein asteikkoa 1-10 kivun kovuudesta. 1 tarkoittaa ei kipua ja 10 on sietämätön kipu, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että ihmiseltä lähtee taju, koska kipu on niin kova. On siis ihmisiä, joilla hoitajana huomaa olevan todella kovat kivut ja he vähättelevät niitä ja on ihmisiä, jotka kirkkain silmin sanovat, että kipu on 10 luokkaa. Elämän kipu ja fyysinen kipu ovat siis subjektiivinen kokemus. Ulkopuolisen on hankala määritellä niitä. Tai jos lähtee määrittelemään, niin siinä pitää olla varovainen.

Elämän kipu on välttämätöntä, tyytymättömyys ei kuitenkaan ole. On hyvä pohtia miettimään, elääkö tänä päivänä juuri sitä elämää, jota tulisikin elää. Mutta ehkä ei kuitenkaan kannata lähteä kovin moniksi vuosiksi etsimään sitä mikä puuttuu. Joskus saattaa auttaa kun hiljentyy ja pohtii omaa elämäänsä. Ehkä se kuitenkin on juuri sellaista mikä on hyvää ja mistä voi alkaa nauttia, kunhan ei koko ajan etsisi jotain muuta.

Suurien virtojen lähde

http://www.youtube.com/watch?v=f678mOfAtMk

Aloitetaan musiikilla ensin, hyvä kappale taustalle soimaan ja sitten lukemaan..

Olen kai pohjimmiltani suuri idealisti, jokainen ihminen on. Minusta tuntuu, että ilman sitä on kovin hankala elää. Ainakin itselläni. Nuorempana varsinkin olin hyvinkin jyrkkä monen asian suhteen. En IKINÄ värjää hiuksiani. En IKINÄ ota permanenttia. En IKINÄ ota asuntolainaa. En IKINÄ tee sitä tai tätä. Kaikki, mitä en IKINÄ olisi halunnut tehdä, on elämässäni tapahtunut. On se kumma juttu, niinkuin pikkuveljeni sanoisi. On se kumma juttu.

Joku meitä ihmisiä ajaa eteenpäin. Joku meidän sisällämme saa räjähtämään tai rakastumaan täysin, vihaamaan ja ilostumaan. Joku lähde, mistä syntyy suuria virtoja. Itselläni se on rakkaus musiikkiin. Se saa minut tuntemaan koko joukon eri tunteita. Jollain toisella se on urheilu. Monesti ne asiat, jotka saavat meidät tuntemaan elämämme suurimpia tunteita, määrittelevät pitkälti keitä olemme ja persooniamme.

Mikään muu ei oikeastaan elämässäni saa minua elämään yhtä hyvin kiinni kuin se, että minulla on palo tuottaa ja tehdä musiikkia. Ilman sitä, uskoisin, että elämäni olisi aika merkityksetöntä. Tietysti rakastan työtäni ja se onkin tällä hetkellä toinen merkityksellisen elämän lähde. Ja tietysti olen myös uskossa, joten se on kolmas merkittävä asia elämässäni. Mutta pelkkä usko ja työ eivät saisi minua jaksamaan päivä toisensa jälkeen välillä niin tylsääkin elämää. Ihmisellä on pakko olla unelmia. Pakko olla joku päämäärä mitä kohti mennä. Täytyy olla joku tarkoitus elämälle. Minulla se on musiikki.

Olen monia asioita koittanut tehdä ja toteuttaa. Aina kuitenkin palataan tälle alkulähteelle, mikä on musiikki. Sieltä aina löydän itseni. Mikään ei voita sitä tunnetta kuin että voi antaa osan itsestään muille laulun kautta. Siihen uskaltaa hypätä täysillä. Sen vietäväksi uskaltaa antautua. Siihen on kasvanut. Uskon, että ihmisellä on oltava tällainen jonkunlainen pakote elämässään. Jonkinlainen palo, joku lähde, mistä ammentaa. Tai ainakin näin on minun kohdallani.

Monesti työssäni näen ihmisiä, joilla on tietyllä lailla saattanut toivo mennä. Ei jaksa enää. Suomen masennustilastot kertovat tai oikeastaan huutavat tätä samaa. Miksi me masennumme?? Kaikki pitäisi olla hyvin, meillä on elämässämme kaikkea mitä tarvitsemme. Rahaa, perhe ja työ..On löydettävä tarkoitus elämään. Emme me turhaan täällä ole. En yhtään ihmettele, jos esimerkiksi evoluutioteorian tyhjyys saa ihmiset kyseenalaistamaan kaiken. Jos siihen uskoo, niin uskoo sattumaan ja tällöin elämässä ei ole mitään toivoa. Nykyään on sitten tullut esille toisenlainen ääripää ja kaikki outo hengellisyys valtaa alaa. Meditointi, henkimaailmat, jooga, itsensä löytämisen retriitit...Lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkäksi.

Missä on sinun lähteesi? Minkälaisia virtoja se synnyttää? Missä on intohimosi? Mille elät? Ihmisen on voitava vastata näihin kysymyksiin, muuten hän ajelehtii tyhjän päällä..

Palatakseni vielä alkuun. Minä synnyin nenä poskella. Siis kirjaimellisesti nenä poskella ja lääkärisetä sanoi meidän ädillemme, että tästä tytöstä ei koskaan tule laulajaa tai sitten tarvitaan leikkaus. Äiti kertoi tämän minulle kun kasvoin ja uskoin aina tämän, enkä koskaan pienimmässäkään määrin ajatellut että osaisin laulaa. Kunnes n. 18-vuotiaana eräs nainen sanoi minulle, että minusta tulee laulaja ja vannotti, etten uskoisi sitä mitä minusta oli sanottu. Joten tässäkään tapauksessa EI IKINÄ ei toteutunut. Vaan se, mikä minusta piti tulla, kasvoi salassa ja tänä päivänä siitä lähteestä saan ammentaa. Tänä päivänä elän sille, että saan laulaa ja se on suurin intohimoni. Joten löydä lähteesi ja toteuta unelmasi, jos sinun ne tulee toteuttaa!

Koko ajan nälkä

Minulla on idea ja olen oikeasti huomannut että tämä toimii. Mitä siis tehdä kun on koko ajan nälkä? Tämähän on vain minun mielipiteeni, mutta olen huomannut, että pikaisin apu nälkään on syöminen. Siis ruoka. Tässä maailmanajassa tämä voi kuulostaa oudolta, mutta oikeasti se toimii! Nälkään ei siis auta mielikuvaharjoittelu tai yksi rusina silloin tällöin.

Ja miksi kirjoitan tätä blogissani? Siksi, että hermo menee tähän ainaiseen vouhotukseen ruoasta ja eri laihdutuskuureista. Voisivatko ihmiset alkaa syömään normaalia ruokaa ja silloin, kun heillä on nälkä?

Itse olen ollut koko pienen ikäni aina kaikenlaisilla laihdutuskuureilla ja voin kertoa että mikään ei toimi. Ei edes syömättömyys. Myös terkan näkökulmasta voin sanoa, että kehomme on melko viisas. Ei se turhaan anna merkkejä siitä, että energia ei vain enää riitä. Kun minulla on nälkä, puhun sekavia, minulla särkee päätä, suorituskyky laskee, maha on tuhannen mutkalla ja huutaa armoa, vapisen ja olen ärtynyt. Miksi? Lähinnä ehkä siksi, että keho ilmoittaa minulle, että olisi hyvä syödä jotain. Mutta kun joku fiksu tyyppi keksi, ettei ihmisen silloin kannata syödä, koska muutenhan sitä lihoo.

On eri tapoja laihduttaa, mutta yleisin energiansaannin säästötapa on varmaankin aamupalan jättäminen pois. En usko siihen, että se on päivän tärkein ruoka. Ruoka on aina elimistölle tärkeää, varsinkin silloin kun se sitä itse pyytää. Mutta olen huomannut, jos ei ihminen saa säännöllisesti nälkäänsä tyydytystä, tulee yleensä jossain vaiheessa vedettyä niin sanotut överit. Yleensä ihmiset syövät illalla itsensä ähkyyn ja kaikkea sokeripitoista, eivätkä millään varsinkaan halua lähteä lenkille tai salille treenamaan koska väsyttää niin paljon.

Joten oma keinoni hyvään painonhallintaa on ollut syöminen! Sanon vielä kerran, että ihmeellistä mutta totta! Ja tietysti itselleni erittäin rakkaassa asemassa oleva liikunta. Yksikään ihminen ei pidä itseään hyvässä kunnossa ilman kunnollista aerobista ja nonaerobista liikuntaa. Se on vaan totuus.

Minun oli erittäin vaikea luovuttaa keholleni hallintavaltaa ruokailujen suhteen. Ajattelin, että jos tottelen kehoani ja syön silloin kun minulla on nälkä, niin kehoni saa minut lihomaan. Toisin kävi todellakin! Vasta kehoa kuuntelemalla olen löytänyt oikean painoni. Eli syömällä silloin kun on nälkä. Se ei tarkoita siis aina viittä ateriaa päivässä. Joskus syön kolme, joskus kymmenen kertaa. Joskus ravaan kaupassa joka päivä kun ruoka loppuu ja joskus elän yhdellä kauppakassin sisällöllä monta päivää. SO relaX! Liiku ja syö nälkääsi ihminen, se on tarkoitettu tehtäväksi niin.

Ja p.s. syön myöskin sokeripitoisempia herkkuja aina silloin kun tekee mieli. Mutta en määrällisesti paljoa. Terveellinen ruoka ennen kaikkea kuitenkin. Mutta jos kahvihuoneessa on kakkua, niin en sylje siihen! En, vaikka sitä olisi siellä joka päivä.

Ja p.p.s Minulla on oikeus kirjoittaa näin, koska minulla on ollut liikakiloja, jotka minun on pitänyt karistaa. Painonhallinta on aina ollut minulle ongelma. Enää se ei ole ongelma, mutta painonhallintaa tulee tehdä koko loppuelämänsä. Muuten paino karkaa käsistä lanteille aikas nopeasti.

So, have fun eating good food and dare to enjoy it!

Täti joka jyrää

Mikäs sen ihanampaa kuin sivakoida metsäladuilla Aulangon metsissä. Katsella kun muut menevät hienosti luistellen ohi ja ihmetellä kenen idea on ollut ajaa ladut keskelle kuusimetsää, varsinkin kun ladut on täynnä kuusenneulasia ja käpyjä. Oikeasti kyllä pidän ja pidin hiihtämisestä jo ala-asteesta lähtien. Olin kuitenkin perinteisen tyylin kannattaja. Ja kaikki menikin siihen saakka hyvin kunnes latu loppui. Siinä vaiheessa tarvittiin taitoja ja näitä taitoja minulla ei ollut. Yleensä uurrettu latu oli täysin kulunut pois alamäissä ja tällöin minä olin yleensä niin kutsutusti syleilemässä maata. Tämän vuoksi minulla meni melkoisesti aikaa hiihtoreissuillani ja koko muu luokka taisi olla yleensä silloin jo takaisin koulussa kun vielä raahasin suksiani kohti koulurakennusta tai kotia.

Kotona suurin ärsytys oli jo hälvennyt, koska minulla oli hyvät keinot purkaa suuttumustani. En tiedä voiko tätä suositella, mutta kai tämä jollain tasolla toimii, koska minä sitä tein. Eli yleensä joka reissun jälkeen heitin sukset ja sauvat metsään, sitten rämmin hakemaan ne sieltä, jonka jälkeen hakkasin niillä puita ja vielä lisäksi huusin suksilleni. Sukset olivat myös täynnä kolhuja sen vuoksi, koska hakkasin niitä aina sauvojeni rautapiikeillä. Ne olivat täysin lommoiset. Haluaisin muistaa sen, mitä vastasin isälleni, kun hän kysyi mitä suksille oli tapahtunut! Näin tapahtui melkein joka reissulla, kun hiihdimme koulun liikuntatunneilla. Varsinkin viimeinen mäki oli aina niin paha, että aina heitin ne kuuluisat "lärvit" siinä mäen alla.

Kodinkoneista imuri oli se laite, mikä myöskin sai kokea kuoressaan turhautumiseni. Minua niin ärsytti se, että imuri jäi milloin tuolin jalkaan kiinni, milloin se oli kätkössä jossain sohvan ja seinän välissä. Yleensä potkin ja hakkasin sitä suuttimella. Ja vielä voisin kertoa rakkaasta pianoharrastuksestani. Muistan aina sen, kun asuimme 5-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja meillä oli tavallinen kaikupohjallinen piano. Tällainen piano kuuluu koko kerrostalossa kun sitä soittaa, varsinkin kun kiviseinät johtavat ääntä erittäin hyvin. Sain kerran oikein iloiset kehut, olikohan se nyt toisen kerroksen mummolta. Hän oli iloinen siitä että aina soitan niin kauniisti ja kehoitti jatkamaan. Mummo oli ehkä hyvinkin suuri expressionistisen musiikin fani. Jaa miksi, no siksi, että minulla meni aina täysin hermot kun soitin soittoläksyjäni. Ja suurimman osan vain hakkasin pianoa nyrkeilläni!

Ja nämä tarinat ovat tosia. Isä sanoikin minulle usein kun olin pieni, että Janika kiihtyy nopeampaa kuin Ferrari. Ja siinä tilanteessa ei ole mitään pahempaa kuin että joku sanoo, että laske hitaasti kymmeneen, hengitä syvään ja rauhallisesti. Eli take it easy buddy! Silloin vasta menikin hermot. Eli sellainen perusluonne sitten tällä tytsyllä. Onneksi se on pikku hiljaa hioutunut ja en enää hakkaa kaikkea mikä eteen tulee.

Luonne on mielenkiintoinen. Se on, ja sitä ei voi toiseksi muuttaa. Mutta sitä voi hioa siten, että heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi. Ehkä minulla avainasemassa on ollut se, että olen oppinut ilmaisemaan tunteitani. Pienenä niitä ei saanut ilmaista. Opin itkemäänkin vasta n. 18-vuotiaana, koska tunteita ei sopinut näyttää. Olin siis pippurinen, vihainen lapsi. Vieläkin kun jotain ikävää sattuu, niin vihan liekki leimahtaa todella äkkiä, mutta sen pystyy jo tukahduttamaan ja ehtii ajattelemaan miten olisi parasta toimia. (Olenkin ihmetellyt miten näin nuorella voi olla jo niin ryppyinen otsa, mutta se on ehkä juurikin siksi, että minulla on aina ollut tuima katse, koska aina olen ollut niin vihainen!).

Elämäntehtäväni ei siis ole enää nujertaa muita ihmisiä täysin. Kun on kosketuksissa omien tunteittensa kanssa ja tajuaa että on oikeus tuntea erilaisia tunteita, on helpompi antaa muidenkin tuntea. Tätä tarvitsen erittäin paljon työssäni. Asiakas saattaa räjähtää yhtäkkiä ennaltailmoittamatta.

Viimeksi tänään silmille hypittiin linjoja pitkin puhelimessa. Tietysti sanon tiukasti takaisin, mutta en silti ala tiuskia tai puhua ala-arvoisesti. Mielestäni, vaikka olenkin tiukka luonne, ei minun tarvitse sitä ominaisuutta täysin hyllyttää. Tiukkuus on monessa määrin hyvää, mutta toisen loukkaaminen ei ollenkaan. Ja sitä nykyään pelkään yli kaiken. Tiedän että tyylilläni loukataan montaa ihmistä helposti, koska vahvan ihmisen yli ei jyrätä. Ehkä lasten kanssa työskentely on tehnyt minusta pehmeämpää. Luonteeni suurimpia haasteita on ollut siis tulla pehmeämmäksi, mutta pysyä lujasti omana itsenäni. Voimme siis muuttua, mutta ei kannata menettää sitä mitä todella on.

Nykyään puran vihastumiseni liikuntaan ja kerron asioitani myös ystävilleni. Voisin kertoa vielä vaikka kuinka monta tarinaa, joissa päreet ovat palaneet parissa sekunnissa, mutta niistä ehkä sitten myöhemmin. On siis hyvä ottaa selvää omasta luonteestaan. Heikkoja luonteenpiirteitään ei kannata missään nimessä kieltää, vaan kannattaa muokata ne vahvuuksikseen. Minunkin jyrämainen asenteeni on saanut minut läpi monen harmaan kiven ja tulee jatkossakin saamaan. Kunhan niiden kivien tilalla ei vain ole ihmisiä niin kaikki sujuu hienosti.

http://www.youtube.com/watch?v=d-diB65scQU&ob=av3e

Nappuloita

Minkälainen on sellainen ihminen, joka tuntee lujaa? Tunteet tulevat usein mukaan silloin kun tekee ja työstää jotain intohimoisesti. Itse olen intohimoinen musiikin ja työni suhteen. Näiden sisältämät asiat tuovat esiin hyvät ja huonot puoleni parhaiten.

Yksi elämäni suurimmista iloista on lapset. Nämä pikkuiset nappulat, jotka valaisevat tätä maailmaa. Neuvolassa usein terkka kehoittaa perhettä nimeämään masuvauvan. On hyvä ottaa vauveli alusta asti mukaan elämään ja luoda suhdetta tähän. Ja sitten kun, niin, sitten kun, minulla itselläni on vauva, niin hänen nimekseen tulee Nappula. MUTTA, tämä ei ole mikään vauvastoori. Vaan haluan kertoa miksi lapset ovat elämässäni niin tärkeitä ja miksi valitsin neuvolan. Tyyliin Join the army, Uncle Sam want´s you..vai miten se meni..

Suurin toiveeni tässä maailmassa on, että lapset voisivat hyvin. Ettei yhdenkään ihmisen käsi nousisi lasta vastaan, ettei yksikään puurolautanen ohittaisi nälkäistä suuta, ettei yhdeltäkään, joka kaipaa vanhemman syliä, suljettaisi pois sitä mahdollisuutta. Näin ei kuitenkaan ole ja siksi minä itken. Ei yksi ihminen voi maailmaa muuttaa, mutta haluan silti koittaa. Juttelimme juurikin töissä siitä, pitäessäni vastasyntynyttä sylissäni, kuinka tämä maailma on paha paikka ja tänne kuitenkin koko ajan syntyy lapsia. Viattomia pikkuisia. Sanoin sitten siihen, että ei meidän auta kuin taistella sitä pahuutta vastaan. Tehdä kaikkemme suojellaksemme lasta. Joistain on parempi olla ajattelematta näitä asioita, mutta en millään usko että se on vastaus. Epäkohdat ei ajattelemattomuudella mene pois.

Ohessa YK:n lasten oikeuksien sopimus, jos kiinnostaa kurkata:

http://www.unicef.fi/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus

Vuoden 1959 kokouksessa YK hyväksyi lapsen oikeuksien julistuksen. Tämä ei kuitentaan vielä sitonut valtioita laillisesti mihinkään. 1989 valtiot sitoutettiin tähän julistukseen ja lapsen oikeuksien sopimus tuli sisällyttää valtioiden lakiin. Tässä nuo 10 periaatetta lapsen oikeuksista. Kannattaa tsekata=)

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus

No, mitäköhän tuosta on mennyt aikaa. Sellainen 20 vuotta ja en kyllä tiedä, onko lasten asema parantunut vai hunontunut. Tämä aihe on niin laaja ja monipuolinen, että siitä riittää kyllä kirjoitettavaa. Itse haluan kuitekin sanoa sen, että toivoisin, että me aikuisina tekisimme kaikkemme suojellaksemme lasta! Yk:n julistuksessa periaate 9 sanoo: Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Ja periaate 8: Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.

Maasta se pienikin ponnistaa, on vanha sananlasku. Mutta minkälaisesta maasta? Minusta on ihanaa nähdä vastaanotolla nauravia iloisia lapsia. Totta kai. Mutta minusta on ihana nähdä myös mieltään osoittavia itkeviä lapsia, koska silloin tietää, että heillä on turvallinen aikuinen kasvattajana, jolle he saavat osoittaa mieltään ja kertoa siten oman mielipiteensä.

Me aikuiset joskus käyttäydymme niin tyrannimaisesti lapsiamme kohtaan. Tämän maan lapsia. Esimerkiksi luin Iltalehdestä juurikin uutisen, jossa pohdittiin sitä, pitäisikö hyväksyä eutanasian mahdollisuus niille aikuisille, joille syntyy ei haluttu, vammainen lapsi. Tuntuu vaan niin pahalta. Kenellä on oikeasti oikeus tähän!? Kenellä on oikeus sanoa sinulle, että sinä olet ei haluttu. Kenellä on oikeus sanoa, että minä toivon, ettet sinä olisi ikinä syntynyt tähän maailmaan. Tämä maailma on yksinkertaisesti niin hullu. Mutta vaikka täällä onkin masentavaa ja tämä kirjoitus tuntuu siltä, niin minä toivon, että ihmiset taistelisivat näitä asenteita vastaan. Koska mekin olemme ponnistaneet lapsuudestamme. Meille on annettu mahdollisuus...Ja jos olemme kokeneet sellaisia asioita, joita lapsen ei tule kokea, niin meidän pitäisi entistä enemmän taistella sen puolesta, etteivät ne lapset, jotka tänä päivänä kokevat vääriä asioita, kokisi niitä.

Neljä vuotta sitten syntyi maailmaan valloittava kummipoikani. (Tätinä on muuten kiva olla ja kummipoikanikin osaa käyttää tätä hyödyksensä. Hän aina muistaa mainita äidillensä, että Janika antaa mun tehdä mitä vaan. No en kyllä ihan mitä vaan, mutta aika leppoinen täti yritän olla) Kirjoitin tuolloin pojalle laulun ja aina kun laulan sitä, se saa minut itkemään. Laulu sisältää monia sellaisia tunteita, joita en halua paeta. Tuon pojan puolesta myös rukoillaan päivittäin. Usein iltaisin tulee pelko siitä, että mitä jos jotain sattuu tai tapahtuu. Mitä jos jotain sattuu...Monikin antaisi elämänsä noiden pienten valonsäteiden puolesta. Ja se tuska, mikä tässä maailmassa on lasten puolesta, pitää meidät varpaillamme ja saa meidät taistelemaan noiden lasten vuoksi. Ei siksi, että he olisivat isoina tehokkaita ja viisaita, vaan heillä olisi hyvä, rakastava ja turvallinen pohja mistä elämäänsä ponnistaa.

Tässä lauluni sanat:

Pieni ihme kun synnyit maailmaan

jäljen jätät muiden elämään

ja kun kasvat niin toivon ainoastaan

ei pahuus sua kiinni saa milloinkaan

Olet ihana niin sulle kerrotaan

siitä voiman saat sä elämään

koska maan päällä rakkaus ainoastaan sua kantaa

eikä mikään muu milloinkaan

Vaikka pilvet peittää sun tien

Rukous sua kantaa kotiin vie

Olet aina suojassa siellä missä kuljetkin

Seurassa enkelin

Vaikka musta olisi tie

Mukanasi kauneutta viet

Jeesus siunaa kaikki sun matkasi

Ja tukea saat, Hän sua kannattaa

Toivo kantaa vaikka toisinaan

Kaikki hyvin ei sujukaan

Silloin usko ja Hän sua johdattaa

Aina siihen luottaa saat

Yhtä suurta projektia

Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa omaa kirjaa. Siitä piti tulla myyntimenestys. Kirjoitin sitä muutaman luvun ja vieläkin se on jossain tietokoneeni uumenissa ja odottaa, ehkä ikuisesti..Minulla on myös pari keskeneräistä neulontatyötä: yksinäinen villasukka ja tuubikauluri. Langat on hankittu kyllä, mutta jostain syystä kädet eivät vain käy ja kilistele kutimia. Rakastan myös piirtämistä ja maalaamista, mutta 20 erilaisen lyijykynän setti makaa jossain muuttolaatikkojen pohjalla. Kun ostin ne, oli päässäni tuhat erilaista piirustusideaa..Kynäparat! Aloitin myös vuosia sitten tekemään levyä (sellaista missä ihan oikeasti minä olisin laulajana), se kuitenkin jäi, ilmeisesti ei ollut sen aika. Tai sitten oli tarkoitus vielä säästää kuulijoiden korvaparkoja! Ja Suomi kiittää!

Katsoin joku vuosi tässä elokuvan Julia ja Juliet (tai Juliet ja Julia), ja aivan älyttömästi innoistuin leipomisesta. Sinä yönä en meinannut saada unta, kun kaikenmaailman reseptit pyörivät päässäni. Varsinkin kohtaus missä täytetään kalkkunaa jäi mieleeni. Minäkin haluaisin oppia tuon jalon taidon!! No, siinä meni yöunet ja taisin minä saada aikaiseksi kantaa keittokirjan olohuoneesta keittiöön saakka. Siihen jäi se kokin ura.

Pari vuotta sitten piti aloittaa harjoittelu puolimaratoonille. Verenmaku suussa harjoiteltiin ja olin varma siitä että sitten kun aika tulee, niin maaliviiva ylitetään. Tämä tyssäsi siihen, että tuli liian rankasta harjoittelusta rasitusmurtuma jalkaan ja siihen jäi sekin harjoittelu. Ei vaan jaksanut aloittaa uudestaan.

Lisäksi vuosia takaperin, minä, terveydenhoitaja, olin perustamassa omaa kahvilaa. Tajutonta! Silloinkin onneksi joku oli taustalla toppuuttelemassa, enkä ottanut älyttömän suurta lainaa kahvilabisnestäni varten. Ehkä se ei kuitenkaan olisi ollut minun juttuni.

Mitä siis haluan sanoa. Olen äärimmäisen innostuvaa sorttia. Yöunet menevät heti innostuessani suunnittelemaan sitä kaikkea hienoa mitä haluan tehdä. Parin päivän päästä innostus laimenee ja elän taas normaalina ihmisenä normaalia elämää. Perheeni on tottunut siihen, että menen heidän eteensä uuden idean kanssa. Milloin olen lähdössä ulkomaille töihin, milloin aloittamassa uutta ammattia.

Ja nyt olen siis aloittamassa blogia. Minä! Ei kannata siis kummeksua jos tämäkin tyssää jo heti alkuunsa. Minulla on kuitenkin niin kova into kirjoitella elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä, että uskon tämän jatkuvan. Tämä blogi on ihmiselämän ja ihmisten ihmettelyä. Ja ennen kaikkea itseni ihmettelemistä. Minusta saa äkkiä jakomielitautisen kuvan, mutta kaiken tämän keskellä olen aika ulospäin rauhallinen pakkaus. Ehkä kaikki muuttuu iän myötä. Unelmat karisevat ja tulee tyyntä..Ehkä ei kuitenkaan! Nyt vain mennään niitä oikeita unelmia kohti. Elämä on rankkaa, mutta unelmat kantavat. Ja ne elämän pienet ihmeet auttavat jaksamaan. Toivottavasti kirjoitukseni voivat antaa ideoita ja pysäyttää miettimään..Tätä kaikkea..Elämää..