Yhtä 2-vee uhmaa koko elämä

Täällä taas..Melkein meinasi jäädä bloggailu lyhyeen. Kuten huomaatte, olen tosi saamaton ja kaikki aina tahtoo jäädä. Palasin siis tässä muutama viikko sitten sairaalamaailmaan takaisin kahden vuoden avoterveydenhuollon jakson jälkeen. Nyt hoitelen lapsia Hämeenlinnan keskussairaalalla ja täytyy myöntää, että kaksi vuotta on kovin lyhyt aika. Itse olen sen aikana kyllä melkoisesti muuttunut, mutta osastomme elää sitä omaa samaa elämää.

Ajelen siis nyt Tampereelta Hämeenlinnaan joka päivä, eikä harmita. En vain jaksanut aloittaa taas uudessa paikassa ja ajattelin, että olisi mukavaa taas päivittää tietojani lasten sairauksista tutussa ympäristössä. Se auttaa kovasti neuvolamaailmassa, että on terkka, joka tietää edes jotain yleisimmistä sairauksista. Olen siis ollut tuolla osastolla valmistuttuani.

Yhden merkittävän asian olen huomannut näiden muutaman viikon aikana. Terveydenhoitajan työ on hyvin itsenäistä, joten en muistanutkaan, kuinka helposti minulla menee hermot työkavereihin! Osastomaailma on sellainen, että siellä on paljon ihmisiä töissä samaan aikaan...I could say, it´s a henhouse..Älkää käsittäkö väärin, työkaverini ovat aivan ihania, mutta itselläni menee vain niin helposti hermot ja otan nokkiini joka asiasta! Inhoan sitä, että minua neuvotaan. Inhoan sitä, että joku kysyy, mitä olen tekemässä. Inhoan sitä, että asioihini puututaan.

Luulisi siis että tämän ikäinen nainen jo osaisi hillitä itsensä, mutta ei. Ja tiedän, että kukaan ei pahalla tarkoita sanomisiaan, mutta kyllä sitä joskus vaan toivoo, että osastolla olisi edes kolmasosa miehiä. Tai no, edes pari miestä...Meidän osastomme henki on erittäin hyvä, mutta jostain kumman syystä löytyy aina ihmisiä jotka jaksavat huomautella jos olen tehnyt jotain heidän mielestään väärin. Ja minähän en tee mitään väärin! Kenellä on otsaa tulla kertomaan minulle miten asiat tehdään! Suutun välittömästi. Olen niin isoissa ongelmissa egoni kanssa, että kohta kukaan ei enää jaksa olla kanssani.

Voi kun tämä elämä olisi helpompaa, jos täällä maapallon päällä olisin vain minä..Mutta kyllä se olisi tylsääkin. Ja niinhän se on, että ihminen toistaan hioo ja luonteen säröt tasoittuvat. Mutta kun ei jaksaisi aina tasoitella luonnettaan. Miksen saa olla tällainen kuin olen?? Miksi on pakko muuttua? Olen huomannut sen, että perusluonne pysyy aina samana, mutta negatiivisia osia on hyvä koittaa muuttaa vahvuuksikseen. Se, että on kärkäs tiuskimaan takaisin ei välttämättä ole hyvä asia, mutta taasen sanavalmius on.

Luulin oikeasti, että nämä vuodet olisivat muuttaneet minua ja minulla ei enää olisi niin suuria ongelmia olla ihmisten kanssa. Väärin luulin! Kuitenkin jotain on muuttunut. Tiedostan asian nopeammin ja koska olen ollut jo useamman kuin kerran ongelmissa tämän asian kanssa kolmen viikon sisällä, niin tiedän, että minun tulee kiinnittää tähän lujasti huomiota. Joku on sanonut, että vanhetessa särmät hioutuu, eikä ihminen jaksa tapella enää koko aikaa. Kyllä se näin on, mutta sanokaa se luonteelleni ja isolle suulleni! Ehkä olen liian nuori ja voimissani enkä vielä ole ehtinyt tasoittumaan. Välillä on sen sijaan ollut tunne, että menen koko ajan pahempaan suuntaan.

Olen siis selvästikin vielä uhmaiässä. Pyydän anteeksi kaikilta läheisiltäni, nöyrimmin...Tämä ongelma ei muuten esiinny vain sairaalan seinien sisällä. Olen ulkopuolellakin koko ajan ongelmissa vahvan luonteeni vuoksi. Harvoin löytyy vertaista ja silloin kun löytyy, niin sitten tapellaan. Elämää se vain on? Niin kai. Nyt vain ei ole enää äitiä ja isää pitämässä minua kurissa. Saan riehua ihan miten haluan..Toivottavasti joskus muutun..Ehkä..Mahdollisesti. Aina toivoa ja toivossa on kumman hyvä elellä.